lauantai, 5. syyskuu 2009

syyskuu

Taas syksy. Siitä ei pääse mihinkään.

Eilispäivä tuntui katastrofilta. Missään ei mitään järkeä. Sumeeta. Harmaata. Ankeeta. Ja ihan helvetisti kaikkea... Herätä aamulla vieraassa talossa, vieraalla paikkakunnalla (yllättävänkin hyvin nukkuneena!) ja tutustua tähän kuin mahdolliseen tulevaan. Hakea muutama muksu jostain aivan toisaalta yrittäen samalla nähdä tulevaisuuteen edes jotenkin järkevästi. Pari tyhjää asuntoakin tuli katsastettua, joista tuli melko tyhjä olo.

Viimeisen neljän vuoden aikana on neljästi muutettu. Lähes kaikki näistä tehty syksyllä. Tämä syksy ei välttämättä ole poikkeus.

Saatiin kuulla Miehen työvuoroista selvitys. Ei alkuunkaan sitä, mitä oletettiin. Ei puhettakaan pitkistä työpäivistä ja pitkistä vapaista. Selkeä, siisti päivätyö hyvine rutiineineen. Kaikki illat, yöt ja viikonloput vapaana. Jotain, mistä ei vuorotyöläinen osaa uneksia, mutta josta pienten lasten äiti voisi haaveilla. Liekö sittenkin järkevää muuttaa miehen matkassa? Elää oikeaa perhe-elämää. Olisiko meistä sellaiseen?

Se paikka oli kaunis ja idyllinen. Vanhojen aikojen merkkejä. Tyhjiä taloja, hylättyjä pihoja. Näiden joukossa myös restauroituja ja hyvin pidettyjä. Hyvällä tapaa muistutti Valamon luostarialuetta. Ihastuin niihin valkeisiin, vanhoihin kivitaloihin. Huoneiden korkeuteen. Avaruuteen. Sellaiseen kotoisuuteen, jossa voisi olla. Mutta, juuri niitä ei nyt tällähetkellä vapaana. Eikä varmaa tietoa, milloin. Ainoastaan aavistuksia. Ehkä kuitenkin hyvää kannattaa odottaa. Ei sinne rivariin välillä kannata, jos vaihtoehtona on reilusti isompi ja kivempi. Ja... jos se päivä joskus koittaisikin, ehkä silloin myös enemmän varmuutta Miehen töistä ja jatkuvuudesta. Kaikessa rauhassa siis... tässä odotellessa voisi keskittyä nykyisen remontin loppuun saattamiseen ja mahdollisen vuokrasuhteen solmimiseen.

Syksy toi tullessaan uuden perheenjäsenen. Meillä on kissa. Nyt sen uskallan sanoa ja todeksi ajatella. Pian kaksi viikkoa tuota pienen pientä mustaa kakaraa katseltu. Alkuun pieni sähisi ja murisi, niin koiralle kuin vauvalle. Nyttemmin ehkä jopa typeränkin rohkea ja älyttömän utelias. Alkuviikosta tuo narttumme jo nuoli pentua. Kuitenkin yli-innokkuutta liiaksikin. Luottamuspulaakin. Onhan tuo kuitenkin metsästyskoira. Tänään iltasella kuitenkin jo paremmin. Pentu pyrki kohti nartun nisiä. Sinne ei kuitenkaan päästetty. Muuten rauhallisempaa eloa jo. Tutustumista ja haistelua. Nukkuivatkin jopa lähes vieretysten samalla lattialla, vajaa puolimetriä toisistaan. Ehkä tästä vielä hyvä tulee. Ehkä. Toivottavasti.

Huomenna lähtee mies töihin. Sinne se loma meni. Sukulaisreissukin suoritettu. Lasten vaatevarastot täydennetty. Aivan ihania, meille uusia käytettyjä. <3

Ylihuomenna lähetään Veen kanssa tutustumaan päiväkotiin.

sunnuntai, 23. elokuu 2009

maidotonta elämää

Saatiin lähete tytskälle sairaalan lastenlääkärin tutkimuksiin. Lupasivat, ettei jonojen pitäisi olla edes kovin pitkät. Hyvällä tuurilla pari-kolme viikkoa. Siihen asti täysin maidoton ruokavalio niin mulle kuin typylle. Reilu kolme vuorokautta mennyt. Nukkui tuo viimeyön ehkä hitusen paremmin. Ensimmäinen unipätkä jopa kolme tuntia. Sitten pari tuntia, jonka jälkeen muutama tiheempi herätys. 05.35 heräs syömään tuo, jonka jälkeen kuului "ääp pääp pääp pääp pää" ja touhua, touhua... ei auttanut kuin pikkuäidin lähteä olkkarin lattialle harjoittelemaan tytön kanssa noita kävelyjuttuja ja muita touhuja, kunnes typy väsähti ja sammmui 07.10. Sain itsekin puolituntia lepoaikaa siihen, että Vee nousi. Ei ku takas olkkariin. Tällä kertaa Tomy Traktori. Jottei koko huusholli heräisi. Joo, yks pappa on tehny rankan työjakson, annetaan papan nukkuu, katotaan me autoo... Tieto tutkimuksiin pääsystä helpottaa kuitenkin edes vähän tuota omaa paskaista oloa. Miehellä pari viikkoa vapaata. Tuo haluaisi lomailemaan. Seikkailulle koko perheen kesken. Sillai ihanasti ja onnellisesti.

torstai, 20. elokuu 2009

olo...

...on kuin olisi saanut tyttären pahimman vauva-ajan koliikin takaisin. Sillä erotuksella, että tältä koliikilta ei äitiä hormonit suojele. Illalla tytön nukuttaminen on turhankin työlästä. Motivaatiota ei lisää se tieto, että viimistään kahen tunniin päästä nukahtamisesta tyttö jo huutaa vatsaansa väännellen.

Kävästiin neuvolan lääkärin juttusilla. Puhuin väsymyksestäni ja siitä, kuinka uuvuttavalta nyt kaikki tuntuu. Kun tyttö ei nyt oikeasti vaikuta siltä, että kaikki olisi ihan kohdallaan. Tyttö itse seisoi sylissäni hypellen, hihkuen ja riemusta kiljuen ja nauraen. Aivan kuin mikään maailmassa ei voisi painaa saatika millään muotoa hankaluuksia tuottaa. Niin, ilta-aika onkin se pahin... tai koko päivä, ellei sitä kakkaa ole näkynyt. Mutta nyt tuo kuitenkin oli se oma pieni päivänsäteeni. Ei raivotar, mikä on se toinen puoli. Mitään välimaastoahan ei tytössä juurikaan esillä näy.

Lähete lastenlääkärille ja tutkimuksiin sekä allergiatesteihin. Sitä ennen kehoitus täydelliseen lehmänmaidottomuuteen. Itselleni kalkkilisä. Imetys on kuulemma hyvä asia ja hienoa, kun tytölle rinta kelpaa.... lupasi, ettei jonot tänäpäivänä kovinkaan pitkiä ole. Ihan jopa parissa viikossa voisi - toivon mukaan - tutkimuksiin päästä. Asian kiireellisyyteen toki vaikuttanee oma mahdollinen töihinpaluuni.

Ehkä tämä elämä tästä. Ehkä. Kunhan joku syy tytön vaivoihin löytyisi.

keskiviikko, 19. elokuu 2009

Yö tuli....

Vee nukkuu. Mies jäi vielä siksi aikaa, että pojan unille saattoi. Tämän jälkeen lähti punainen maasturi taas pihasta. Viimeisinä sanoinaan: "Ei tää mustakaan hauskaa ole...".

Tätä menoa se auto lähtee pihasta vielä monesti. Samalla sävyllä. Työpaikka tuolla kuun vaihteessa vaihtuu. Työnantaja ei. Matka pitenee reilun kolkytkilsaa.Määräaikainen. Vuoden loppuun.

Tarjottiin meille perheasuntoakin joo... Kieltäydyin tekemästä muuttoa neljän kuukauden vuoksi. Sitten voisi vakavasti ajatellakin, jos yhtään pitempiaikaiseen hommaan päätyisi. Tälle vuodelle ei kiitos toista muuttoa, jos paluu on vielä samana vuonna.

Jos minä en sen toisen matkaan lähde ja jos se toinen ei lähempää töitä saa, on minun toki pärjättävä. Ei kai se sen kummempaa ole, vai onko?

Kyllä tästä osa-aikaisesta yh-elämästä kesän verran hengissä selvisi. Oikeastaan aika mainiosti. Kuitenkin kesä ja kesäiset vieraat auttoivat paljon. Kiitos heille! <3 Ei ole täysin mahdotonta pyörittää tätä elämää itekseen 3-5 vuorokautta putkeen ja sitten saada sitä toista jakamaan arkea sen toisen 3-5 vuorokautta... mutta ei se tottavie helppoakaan ole.

Oman stressitekijänsä tuo toki vanhempainvapaakausi, jonka loppu jo häämöttää. Näinä päivinä taloudellisempaa on jäädä peruspäivärahalle, joka koulutuksellani tarkoittaa oikeastaan samaa, kuin töihin paluu. Viimeinen vuosi kun budjettimme venytti niin totaalisesti, että jostain se on tavoiteltava sinne kutakuinkin entiselleen.

Ennakoitu on sen verran, että päiväkotihakemukset on jo kehissä. Vee lähtee jokatapauksessa osapäiväiseksi. En kai minä ihan hullu kuitenkaan ole? Jossain on mentävä jaksamisen raja ja tähän piirrän niitä viivoja, joilla voisin edes yrittää jaksaa.

Kaiken järjen mukaanhan vanhempainrahakauden päätyttyä on vauva jo sen ikäinen, että päiväkotimaailmaankin kelpuutettaisiin. Onhan kaheksankuisille ihan eri soseetkin jo kaupan hyllylläkin. Vielä kun joku kertoisi sen tuolle tytöllekin, että niitäkin voisi syödä. Ei ole pakko sylkeä kaikkea pihalle. Mutta, minkäs teet, jos ne hienojakoisimmatkin puglataan pihalle. Tissistä puhumattakaan. Sen ovat tietäneet toki neuvolassakin aina. Kuten noista vatsavaivoistakin puhetta ollut. Mutta, voi kuinka mielettömän hyvän näköinen ja siisti onkaan tuon pienen naisen iho. Kuin silkkiä kerrassaan. Tavallistahan se on, että vauvat pulauttelee ja kun kerran noin pienikin kooltaan ollut aina, niin eihän se suoliston rakenne ole vielä ennättänyt kasvussaan ihan siihen toivottuun. Että kyllä se ajan kanssa varmastikin joo.

Nyt on aikaa odotettu jo kohta yheksän kuukautta. Reilu kaks viikkoa sitten suostunut jopa possua tyttö maistamaan ilman raivaria. Peruna on kuitenkin yhä se pahin kaikista ja kotonamme visusti pannassa. Silllä jos millä (ja monella muulla) saa varmasti kakan jumiin ja vatsan sekaisin.

Aika tasan kaks viikkoa ovat yöt olleet yhtä helvettiä. Pahimmillaan öitä (monikossa), että tyttö herää just prikulleen tasatunnein kukkumaan ja kitisemään. Valittaa ja vaikertaa. Masua vääntää. Sylitän. Annan tuttia. Annan pulloa. Raivoaa ja kiemurtaa. Annan tissiä ja siihen lopulta rauhoittuu, kunnes seuraavana tasatuntina sama show. Parhaimmillaan on saatu nukkua jopa kahen tunnin pätkissä. Luksustako? Viimeyönä en jaksanut edes yrittää, vaan totesin väsyneelle miehelleni meneväni toiseen huoneeseen. Sain nukuttua varmaan ehkä jopa nelisen tuntia, kunnes havahdun tytön itkuun. Ääni sisälläni sanoo, että sinne on tissin kanssa mentävä ja sinnehän menin. Tunti sitä tissiä ja tytön kiemurtelua, kunnes viimein nukahti.

Neuvolasta sain onnekseni huomiselle lääkäriajan. Josko nyt kuitenkin ajateltais sitä lähetettä lastenlääkärille. Eihän tässä ole enää mitään tolkkua. Miten voisi kuvitella meikäläisen käyvän töissä jos tyttö herättää tunnin tai kahden välein? Piereskelee siinä sivussa ja koko seuraava päivä taas toivotaan, että tulis nyt perkele se hyvä kakka. Eikä ainakaan vihreä, pliis, tälläkertaa.

Tavoite oli lähteä ensviikoksi sinne hiukka eteläisempään Suomeen. Huilaileen. Kun miehelläkin kerrankin hiukan vapaata. Tai, mieshän se reissua perheelleen suunnitteli. Tuumasin tänään, etten voi. Mulle ei ole lomaa lähteä tällä poppoolla vieraitten ihmisten nurkkiin, jos öisin saan valvoa ja kantaa yhtä vaikeroivaa tyttöä. Lähteköön ihan keskenään. Kera lasten. Siitäkin huolimatta, että kerrankin kun tuolla oikeasti vapaata olisi, olis se toki kiva viettää sillai ihQsti perheen kesken.

Tyttö väsyi touhuamiseen. Kävelee jo tukea vasten ja tunkee itsensä jokapaikkaan ja sieltä joapaikasta kaiken suuhunsa. Ei kun taas hetki tissiä. Jos vaikka nukahtaisi. Jos....jotta pääsen itse laittamaan tiskit ja pyykit. Ehkä kuppi teetä? Ja peiton alle miettimään, jos nyt nukahdan, niin seuraavassa hetkessä tyttö on jo hereillä... ja kun herää, ettei vaan herätä samalla Veetä, jonka alakulmahampaat tekevät yhä kipeästi tuloa.

keskiviikko, 19. elokuu 2009

äiti on vähän väsynyt

Olen  oppinut pelkäämään jokaista tulevaa yötä.

Etenkin niitä yksinäisiä sellaisia.

Tyttäressäni täytyy olla jotain vikaa.