Taas syksy. Siitä ei pääse mihinkään.

Eilispäivä tuntui katastrofilta. Missään ei mitään järkeä. Sumeeta. Harmaata. Ankeeta. Ja ihan helvetisti kaikkea... Herätä aamulla vieraassa talossa, vieraalla paikkakunnalla (yllättävänkin hyvin nukkuneena!) ja tutustua tähän kuin mahdolliseen tulevaan. Hakea muutama muksu jostain aivan toisaalta yrittäen samalla nähdä tulevaisuuteen edes jotenkin järkevästi. Pari tyhjää asuntoakin tuli katsastettua, joista tuli melko tyhjä olo.

Viimeisen neljän vuoden aikana on neljästi muutettu. Lähes kaikki näistä tehty syksyllä. Tämä syksy ei välttämättä ole poikkeus.

Saatiin kuulla Miehen työvuoroista selvitys. Ei alkuunkaan sitä, mitä oletettiin. Ei puhettakaan pitkistä työpäivistä ja pitkistä vapaista. Selkeä, siisti päivätyö hyvine rutiineineen. Kaikki illat, yöt ja viikonloput vapaana. Jotain, mistä ei vuorotyöläinen osaa uneksia, mutta josta pienten lasten äiti voisi haaveilla. Liekö sittenkin järkevää muuttaa miehen matkassa? Elää oikeaa perhe-elämää. Olisiko meistä sellaiseen?

Se paikka oli kaunis ja idyllinen. Vanhojen aikojen merkkejä. Tyhjiä taloja, hylättyjä pihoja. Näiden joukossa myös restauroituja ja hyvin pidettyjä. Hyvällä tapaa muistutti Valamon luostarialuetta. Ihastuin niihin valkeisiin, vanhoihin kivitaloihin. Huoneiden korkeuteen. Avaruuteen. Sellaiseen kotoisuuteen, jossa voisi olla. Mutta, juuri niitä ei nyt tällähetkellä vapaana. Eikä varmaa tietoa, milloin. Ainoastaan aavistuksia. Ehkä kuitenkin hyvää kannattaa odottaa. Ei sinne rivariin välillä kannata, jos vaihtoehtona on reilusti isompi ja kivempi. Ja... jos se päivä joskus koittaisikin, ehkä silloin myös enemmän varmuutta Miehen töistä ja jatkuvuudesta. Kaikessa rauhassa siis... tässä odotellessa voisi keskittyä nykyisen remontin loppuun saattamiseen ja mahdollisen vuokrasuhteen solmimiseen.

Syksy toi tullessaan uuden perheenjäsenen. Meillä on kissa. Nyt sen uskallan sanoa ja todeksi ajatella. Pian kaksi viikkoa tuota pienen pientä mustaa kakaraa katseltu. Alkuun pieni sähisi ja murisi, niin koiralle kuin vauvalle. Nyttemmin ehkä jopa typeränkin rohkea ja älyttömän utelias. Alkuviikosta tuo narttumme jo nuoli pentua. Kuitenkin yli-innokkuutta liiaksikin. Luottamuspulaakin. Onhan tuo kuitenkin metsästyskoira. Tänään iltasella kuitenkin jo paremmin. Pentu pyrki kohti nartun nisiä. Sinne ei kuitenkaan päästetty. Muuten rauhallisempaa eloa jo. Tutustumista ja haistelua. Nukkuivatkin jopa lähes vieretysten samalla lattialla, vajaa puolimetriä toisistaan. Ehkä tästä vielä hyvä tulee. Ehkä. Toivottavasti.

Huomenna lähtee mies töihin. Sinne se loma meni. Sukulaisreissukin suoritettu. Lasten vaatevarastot täydennetty. Aivan ihania, meille uusia käytettyjä. <3

Ylihuomenna lähetään Veen kanssa tutustumaan päiväkotiin.