...on kuin olisi saanut tyttären pahimman vauva-ajan koliikin takaisin. Sillä erotuksella, että tältä koliikilta ei äitiä hormonit suojele. Illalla tytön nukuttaminen on turhankin työlästä. Motivaatiota ei lisää se tieto, että viimistään kahen tunniin päästä nukahtamisesta tyttö jo huutaa vatsaansa väännellen.

Kävästiin neuvolan lääkärin juttusilla. Puhuin väsymyksestäni ja siitä, kuinka uuvuttavalta nyt kaikki tuntuu. Kun tyttö ei nyt oikeasti vaikuta siltä, että kaikki olisi ihan kohdallaan. Tyttö itse seisoi sylissäni hypellen, hihkuen ja riemusta kiljuen ja nauraen. Aivan kuin mikään maailmassa ei voisi painaa saatika millään muotoa hankaluuksia tuottaa. Niin, ilta-aika onkin se pahin... tai koko päivä, ellei sitä kakkaa ole näkynyt. Mutta nyt tuo kuitenkin oli se oma pieni päivänsäteeni. Ei raivotar, mikä on se toinen puoli. Mitään välimaastoahan ei tytössä juurikaan esillä näy.

Lähete lastenlääkärille ja tutkimuksiin sekä allergiatesteihin. Sitä ennen kehoitus täydelliseen lehmänmaidottomuuteen. Itselleni kalkkilisä. Imetys on kuulemma hyvä asia ja hienoa, kun tytölle rinta kelpaa.... lupasi, ettei jonot tänäpäivänä kovinkaan pitkiä ole. Ihan jopa parissa viikossa voisi - toivon mukaan - tutkimuksiin päästä. Asian kiireellisyyteen toki vaikuttanee oma mahdollinen töihinpaluuni.

Ehkä tämä elämä tästä. Ehkä. Kunhan joku syy tytön vaivoihin löytyisi.