Viimeisiä viikkoja PK-seudulla viedään.

Vähän sellainen olo, kuin olisi vetänyt jotain reilun puolenvuodenmittaista leiriä ja saanut sen viimein lähenemään loppuaan. Kahden täyden autolastin kanssa tänne tultiin. Saman verran tavoitteena viedä takaisin. Ekstrana tietenkin tuo pieni tyttö, jota ei vielä syksyllä näin konkreettisesti ollut.

Ajatukset usein muuton organisoinnissa, loppusiivouksessa, mahdollisissa läksiäisissä ja kaikessa mahdollisessa siltä väliltä. Miehen viimeisenä koulupäivänä autojen nokat kohti pohjoista - tai edes sinnepäin.

Kesäkuussa mies reilun sadan kilometrin päähän töihin. Oma haasteensa moisessa. Tavallaan hirvittää. Toisaalta taas ei. Tälläkertaa kuitenkin poikanen jo osaavampi monenkin asian suhteen ja tyttönen osaa jo elää ihan ihmisten aikoihin.

Eniten kuitenkin mietityttää syksy ja se epätietoisuus ja epävarmuus kaikesta. Mutta, kyllä se kesä viimistään kertoo, tuleeko syksy pitämän opiskelua vai työtä miehen osalta ja lähdenkö itse töihin milloin? Kaikki on niin auki kuin ikinä voi. Toivoa vain saattaa, että miehelle kotikonnuiltamme alansa töitä löytisi, mutta sen suhteen ei erityisen hyvälle näytä. Käytännössä perheemme saattaa syksyn koittaessa singahtaa ihan mihin hyvänsä. Siltä ainakin tuntuu. Eikä siihen syksyyn ole aikaa neljää kuukauttakaan.

Tyttö nukahti omaan sänkyynsä. Ilman tissiä. Minua siinä kuitenkin tunnutaan tarvitsevan. Valitettavasti. Se oma aika iltamyöhäisellä edes joskus olisi enemmän kuin kaivattua. Se, että voisi huokaista lasten nukahdettua, eikä vasta sitten kun itsekin unesa...  Mutta pää-asia, että edes jotenkin oppinut nukahtamaan. Työn takanahan moinen on, mutta toteutunut kuitenkin tällä viikolla lähes joka ilta. Kasvunsa ja kehityksensä on häikäisevä. Vauhdilla jo eteenpäiin ryömii. Veljensä kovasti autoja tytön käsiin kantaa, jotka oitis suuhunpäin... kuitenkaan ei vielä yhtään hammasta ihan oikeasti kunnolla läpi. Ehkä niitä silti saa vielä odottaa.