Sain päivällä ystävältäni tekstiviestin: "Julistan viikonlopun alkaneeksi!" Tuon jälkeen piti ihan miettiä ja varmistaa asia sekä kalenterista, että kummitädiltäni. Joo-o. Perjantai! Tässähän menee vallan päivät sekaisin. Olen siis ollu ilmeisesti pari viikkoa reissussa? Onko se aikana pitkä vai lyhyt, sitä en tiedä. Pirun hyvää se kuitenkin tekee.

Nyt on kuitenkin jo mielessä syitä, miksi sinne kotiin pitäisi palata. Odotan jo oikeasti hetkeä, jotta näen Miehen ensikertaa pitkästä aikaa. Se miltä se toinen tuntuu ja tuoksuu... sitä jos mitä kaipaa. Jopa muutakin. Siti, vielä tänäkin päivänä tytön haalarista vaaleita koiran karvoja nyppiessä puistatti. On asioita, joita en kaipaa sitten niin mitenkään. Ne asiat on tosin Miehelle tärkeitä. Hankala yhtälö. Sitten on niitä asioita, jotka muistuttaa niistä toisen ei-aina-niin-kivoista-puolista. Mutta kun minä en voi tehdä asioita toisen puolesta enkä onnekseni ole edes aviomieheni äiti. Joidenkin asioiden on siis muututtava. Eikä se ole mikään yksittäinen juttu, eikä kukaan ole nyt syyllinen mihinkään. Jotain rakentavaa tähän tarvitaan. Kuten varmaan jokaisessa pikkulapsiperheessä, jossa parin vuoden sisään on läpi käyty muutama työpaikan vaihdos, muutto, lapsen syntymä, läheisen kuolema ja ties mitä kaikkia kuormittavia stressitekijöitä. Tärkeintä kaikesta olisi kuitenkin opetella puhaltamaan yhteen hiileen samaan aikaan jopa niin, että kumpikin tietää, missä se hiillos on.

Suhteeni Miehen äitiin tuntuu mielesäni muuttuvan. Etäisyys ilmeisesti tässäkin tekee hyvää. Ehkä sekin, että kykenen jo samaistumaan häneen asiassa jos toisessa. Palaset loksahtelee kohdalleen. Hyvä niin.

Puhuin puhelun päivänä eräänä. Kuulin, jotta kaveri joutuu olosuhteiden pakosta satojen kilometrien päähän lapsistaan. Uutinen alkoi kuvottaa. Tuli sellainen olo, etten missään nimessä saattaisi vastaavaa tehdä. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiinsa. Ymmärsin samalla, kuinka mielessäni olin jo vastaavaa tekemässä. Mieleni teki täyskäännöksen. Ei edes viikoiksi moista niin, että se olisi säännöllistä ja jatkuvaa. Muitakin vaihtoehtoja on oltava ja ne löytyvät arjesta. Sehän se tässä sitä sietämättömintä on. Etenkin, jos on aivan rikki poikki puhki väsynyt.

Aiemmin mielessäni manasin sitä, kuinka YH:lta tuntuu tämä elämä. Se, miten se toinen jakaa aikaa lasten kanssa työpäivien jäljiltä vain sen 2-4 tuntia. Ja lopun aikaa on migreenissä, mille minä en voi mitään. Mutta jopa ne 2-4 tuntia ovat sille lapselle ensisijaisen tärkeitä. Lapsella on oikeus niihin. Minulla äitinä toki saa olla oma kiukkuni ja väsymykseni, mutta sen arjen on kuitenkin pyörittävä. Jaksettava ymmärtää, että tämä on se lyhyt, mutta raskas aika, joka vain on jaksettava ja pyöritettävä. Ellei toisin sovita. Nykyaikana kun kuitenkin on myös se mahdollisuus, että vanhempainvapaa-ajan käytöstä vanhemmat voivat yhdessä keskenään sopia kuten haluavat. Näin tapahtui perheessämme viime kesänä.

On paljon asioita, joita on syytä miettiä kantilta jos toiselta. Päivittämistähän se vain on.

Kuluneella viikolla taisin saada yliannostuksen informaatioista, jotka mieltä vieläkin mullistavat. Annetaan niiden hautua rauhassa ja toivon monelle taholle vain hyvää. Että asiat menisivät, kuten niiden kuuluu. Ehkä se voi olla jopa liikaa toivottu.

Viikon hienoja asioita: Olen saanut omaa aikaa, kävin uimassa ihan ite itseni kanssa, käytin myös poikaani elämänsä ensimmäistä kertaa uimassa, tyttö on pariin otteeseen käynyt vyöhyketerapiassa mistä tuntuu olevan apua. Perheemme alkaa saada unen päästä kiinni juuri silloin kun pitääkin. Tästä on hyvä jatkaa!

Niin, eikä tytön imuote ole kärsinyt vaikka onkin joitakin kertoja tuttipullosta syönyt. Omat imetystraumalukkoni alkavat aueta. Ehkä minä äitinä voin siltikin olla ihan ok.