Lomassa on puolensa ja puolensa. Kuten kaikella. Paskamaisinta tällähetkellä ikävä, välimatka, aika ja lepo. Samalla nuo on kyllä ihan parhauttakin. Se, että ikävoi ja kaipaa meinaa, että tuntee. Että on olemassa jotain, mitä pitää tärkeänä. Välimatka tuo perspektiiviä. Hyvä tai ei. Aika on kultaa ja aika kultaa muistot. Odottelen kai sitten sitä... Alan pikkuhiljaa saada otteen myös levosta. Tyttökin rauhottuu jo ihmisten aikoihin unille ja pääosin tuntuu nukkuvankin. Poika nukkuu yläkerrassa, eikä tarvi tuon unista huolehtia. Tuntuu tosin sille, mitä enemmän nukun, sitä väsyneemmältä näytän. Liekö todellisuus unen tarpeesta se, joka nyt näyttäytyy ja korkojen kera.

Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa koko vuonna on aikaa myös omalle itselleni ja ajatuksilleni. Ajatukset eivät lepää. Juoksevat hullun lailla. Eräs aamuyö kuvittelin jo pimahtavani, kun unen ja valveen rajamailla aloin elää untani ja mietin jo, kuinka se on jo sisällä ja läsnä aseen kanssa ampuen pian kohti. Pelko iski. Painajainen tuo. Aikoihin en tuon sorttisia uhkaavia ollutkaan unissani nähnyt.

Koko kulunutta vuotta olen mielessäni läpi käynyt. Päällimmäisenä paskaa, jota lapioin kiivaasti. Mietin, miksi sitä onkin niin paljon? Yritän etsiä hyvää, näen lähinnä vain sen inhottavan pahan olon. Varmaan elämäni rankimmat kaksi kuukautta, luulisin. En oikeasti yhtään ihmettele, että neuvolasta huolestuivat. En ihmettele sitäkään, kuinka todella sen avun kaupungilta sain, mitä hain. Taisin olla sen tarpeessa. Kulutin itseni täysin puhki. Enempää en olisi voinutkaan. Vai olisinko?

Syytän mielessäni Miestä. Tiedän oikeasti, että hänenkin päivänsä olivat täynnä. Että hän teki sen, minkä saattoi. Että hänkin taisi olla väsynyt. Ettei hän muuta osannut. Vaikka olisin kaivannut. Hän sanoi monesti, että "Minä kuitenkin yritän". Ja onneksi edes yritti. Edes sen, minkä saattoi. Vaikka sen yrityksen mielessäni usein kyseenalaistinkin. Enkä ole siitä vieläkään ihan varma.

Niitä pahoitteluja kuulin. Siitä, kuinka haluaisi muistaa ja huomioida enemmän. Mutta kun ei ole varaa kukkasiin, kirjoihin tai oikeastaan yhtään mihinkään. Niinpä niin. Kyllä minä sen tiedän. Siksi kaupasta kaalia ja sitä kaikkea muuta halpaa ja ruokaa kerralla vaikka koko pataljoonalle. Suurin osa pakkaseen, jotta eletään ainakin se seuraava viikko. Siltäkin varalta, etten jaksaisi laittaa niin sieltä pakkasesta voisi ottaa. Siksi sanoin senkin kerran, eten niitä kukkasia niinkään juuri nyt... että mieluummin vaikka sitä aikaa ja läheisyyttä ja sitä, että se toinen olisi oikeasti läsnä, pitäisi kädestä kiinni ja vaikka hieroisi joskus. On nimittäin erittäin epäergonomista imettää tyttöä samalla kun keittää pojalle aamupuuroa, syöttää sen puuron siinä sivussa ja huomioi parhaansa mukaan muutenkin, jotta ylimääräisiltä itkupotkuraivareilta vältyttäisiin. Taisin pyytää liikoja. Edellisen kerran hieroi kun tyttöä viimeisilläni odotin. Sen jälkeen sain vaivata tytön kummitätiä.

On tuo joskus ihan ääneen sanonut: "Et taida käsittää, kuinka paljon sua arvostan?" Kerroin, etten käsitäkään. En todellakaan. Kun ei se arvostus näy. Tai sitten olen vain niin väsynyt, etten sen läpi näe. Tiedä tuota... lähinnä mietin, miksi tuntuu kuin olisin sille toiselle itsestäänselvyys? Että pärjään hienosti joka tapauksessa ja hoidan homman himaan. Lapset, tiskit,ruuan, roskat, koirat, pyykit ja sen, ettei ihan kaaoksessa elettäisi. Tai silloin, kun en ole hoitanut, on toki erikseen mainittu niistä ylläreistä, jotka kotona olleet vastassa kun herra itse töistä kotiutunut. En minäkään erikseen mainitse niitä, mitä päivisin teen. Pitäisi ehkä tehdä lista minuuttiaikataulusta? Ehkä ei.

Isyyslomapäiviä on aika kivasti vielä käyttämättä tuolla. Saa nähä, mitä niille meinaa. Lienee unohtanut nuo päivät tyystin.

Ehkä tyytymättömyyteni juontaa osittain myös siitä, kun viime kesänä tein kaikkeni, jotta sen toisen päivät sujuisivat. Ennen töihin menoa aamu varhain saatoin hyvin koirien lenkityksen lisäksi laittaa myös pyykit. Myös ruokapuolen huolehdin aika pitkälti. Toki senkin vuoksi, kun työpäivän päätteeksi oli hyvä suoraan kotimatkalla kaupassa käydä. Ei suotta kulu polttoainetta eestaas seilaamiseen. Toisinsanoen tein mahdollisimman täyden päivän myös kotona. Mutta ei kai sitä kaikkea toiselta voi odottaa. vai voiko?

Kun ajattelen paluuta etelään ajattelen ensimäisenä sitä arkea siellä. Sitä en kaipaa. Ei se ole elämää, että ensin parissa kuukaudessa hajotan itseni siinä arjessa, mikä siellä on. Lähden hermolomalle synnyinseuduilleni joksikin aikaa, kunnes palaan taas siihen samaan. Pelkään, että menee taas se parikuukautta ja olen yhtälailla loman tarpeessa. Jonkin on muututtava, jos siellä olen. Tai sitten keskityn toisenlaiseen arkeen. Aina on vaihtoehtoja.

Tässä taannoin sivusta seurasin keskustelua, jossa Mies suunnitteli reissua Tallinnaan. Poikain kanssa, junou. Ikäänkuin kotimaassa ei saisi juopotella riittämiin. Mies ei nähnyt syytä puhua aiheesta kanssani. Liekkö pelännyt, jotta tuomitsisin. Eikä minulla tietenkään syytä puuttua moiseen. Toki mieluummin olisin suunnitellut matkaa ihan vain perheen kesken, mutta olkoot. Ehkä se tosiaan ennemmin tarvitsisi sen kera poikain... Lopulta baarissa, veljeni seurassa mainitsi, jotta joo... ensviikonloppuna reissu laivalla eikä koirille vielä hoitajaa kysytty tai mitään. Annoin numeron jos toisenkin ja toivotin onnea hoitajan metsästykseen. Myöhemmin yritti ikäänkuin puolustella. Kertoi, kuinka hänelläkin tarve saada joskus jotain, kun ei ole aikakausiin mitään. En sitä asennettaan ymmärtänyt. Totesin vain, että kunhan ottaa itse vastuun tekemisistään ja menemisistään sekä niiden seurauksista vastuun kantaa saa puolestani tehdä ihan mitä ikinä haluaa. Vetosin tällä taloudelliseen tilanteeseen. Että jos tykkää vetästä kurkusta alas seuraavan kolmen viikon budjetin, jonka hänelle olin laskenut niin tehköön kuten haluaa. Hoitaja koiralle järjestyi ja suunnitelmat kaikki ilmeisen hienolla mallilla. Lopulta se Make oli kuitenkin Make ja perui ja siksihän koko reissu piti perua. Siitäkin huolimatta, että koirille hoitaja oli jo matkan takaa tulossa... rati-riti-ralla. Mutten ymmärrä vieläkään, miksi minä moiseen energiaani haaskasin?

Mutta, ehkä minä niitä hyviäkin päiviä vielä löydän. Kunhan aikani sitä paskaa lapioin.