Kotiuduttu jo pari viikkoa sitten. Joka päivälle jotain puuhasteltavaa riittänyt. Hyvä niin. Netissä aikaa kulunut hurjan vähän. Siksipä tämä blogikaan ei ole päivittynyt. Muta, mutta... jos nyt kuitenkin jotain!

Mahdottomasti jännitin paluuta takaisin kotiin. Yöjunalla kahden pienen kanssa. Ajatuksena melko haastava. Käytännössä ei niinkään. Oulusta hyttiimme hyppäsi se toinen nainen. Arviolta ikäiseni laskettelulomailija. Ei onneksemme hänellä vaikeutta kiivetä meille myytyyn yläpetiin. Noille kahdelle vauvalleni kun moinen olisikin ollut sula mahdottomuus.

Junaan päästyämme tutkittiin poikasen kanssa perin pohjin, roskiksia möten. Vee söi hytin lattialla maissinaksuja sekä tanssi pitäen seinästä kiinni laulaen samalla "tsu-gu-tsu-gu-tsu-gu...". Ennen Oulua oli tuo kuitenkin jo alapedillä sikeässä unessa. Samoihin aikoihin nukahti tyttönen kantoliinaani. Kummitätini neuvosta hörppäsin siiderini ja hetimmiten tuon jälkeen uni tuli itsellenikin. Tyttösen kanssa vieretysten köllittiin, poikanen jalkopäässä. Kaikki kolme saman peiton alla. Vasta seitsemältä aamulla tuo poika heräsi, Tikkurilan kohdalla. Eiku yökkärit pois, päivä vaatteet päälle ja johan se Mies Helsingissä hyttiimme avuksi ennätti.

Helsinki on musta ja loskainen. Aurinko kuitenkin ajoittain lämmittää.

Syntymäpäiväni (ja yö!) Nuuksiossa mökkeillen. Kahden miehen kanssa. Sauna lämmitti ja vältin pelkäämäni rintatulehduksen. Lapsetkin selvisivät yön ilman vanhempiaan. Tytölle selvästi kovempi paikka, mutta olihan tuo sentään jonkun tunnin nukkunutkin. Rohkea oli kummitätinsä, kun uskalsi tytön yökylään ottanut. Itse en olisi tuon ikäistä vierasta lasta uskaltanut.

Ei mielikuvaa, milloin viimeksi oltaisiin oltu kahden. Edes Veetä ei yökylään olla noin vaan pistetty minnekään, ennen kuin ihan loppuraskaudestani. Tuolloin tosin siitä varsinaisesta kahdenkeskisestä ajasta ei liiemmin nauttinut. Ennemmin pelko perseessä: Nytkö se kakkonen syntyy vai vasta ensviikolla? Tuollaisia ei onneksi ihan hetkeen tarvitse uudelleen stressata...

Sovittiin, että jatkossa on muistettava myös toisemme ja sen kahdenkeskisen ajan todellinen tarve. Toistaiseksi sovittu tavoitteeksi järjestää kerran kuussa vastaavanlainen vuorokausi. ilman lapsia, koiria ja kodin tomuja. Jotta ei unohdettaisi toisiamme. Muuten Mies ollut ihana. Vaikka välillä toki silti niitä asioita, joihin oma hermo palaa. Tarvitsen kyllä itsekin enemmän malttia. Ehkä. Suurin muutos tuossa toisessa on todellinen pyrkiminen elää ihmisten aikoihin. Perheessämme kaikki menevät nukkumaan iltaisin kymmenen aikoihin, jotta jaksamme herätä poikasen aamuun. Aamut alkavat sillä, kun poikanen omasta huoneestaan joko konttaa tai kävelee makuuhuoneseemme. Höpöttää minkä kerkeää ja pistää radion soimaan. Kyllä sitä voisi sanoa, että tuo tosiaan jo kävelee. Tasainen pyrkimys yhävain pystyyn, kunnes pyllähdys. Kaukana ei ole, etteikö vallan juoksisi kävelyn sijaan. Mukanaan taukoamaton höpötys.

3kk neuvola rokotuksineen pisti tytöltä systeeemit sekaisin. Lämmönhän tuo nostatti. Suppoja tarvittiin. Siihen päälle räkätauti, joka pari päivää rokotuksen jälkeen ilmaantui. Jotkut yöt kerrassaan roikkunut tississä kiinni. Keittosuolatippojen avulla nyt ehkä hieman pareemin taas nukutaan. Kyllä tämä tästä.

Useamman päivän olen ihmetellen katsellut tyttösen alaikeniä. Sellainen pieni valkea teravänoloinen piste. Hyvin pieni. Ei se harha ole, eikä sylkeä tai kuolaa... tytön kummitätikin tuon omin silmin näki. Jännityksellä seuraan, millaista vauhtia tuo piste kasvaa, jos on kasvaakseen. Tästä hyvästä maistoi tyttönen tänään elämänsä ensimmäisen kerran bataattia! Teelusikallisen verran. Hyvin upposi alas, nieli vallan. Josko tässä nyt tuota teelusikallista hissukseen päivittäin tarjoilisi ja samalla katselisi, tykkääkö typyn vatsa tästä mitä. Valmistelisi hiljakseen maistelemaan myös kiinteämpää ruokaa.

Kevät lisää koirankarvoja kodissamme. Talvikarva vaihtuu uuteen. Puistattaa. Noh, kohta on kuitenkin jo pääsiäinen. Sitten kutsuu Savo ja koti, jonne toinen koiruuksista menköön kaverimme kanssa pitämään taloamme pystyssä. Ehkä se siitä helpottaa edes jonkin verran. Pohdin kyllä mieheni äidin kanssa tämän luona yökyläillessäni myös sitä, josko tuo iso vaalea vain katoaisi, kokonaan pois. Olisiko se vaihtoehto?  Mikäli elämämme kesän jälkeen jatkuu kaupungissa jossain, on sen oltava vaihtoehto. Kaupunki ei ole tuon koiran paikka.

Syksy täysin avoimena. Asia, joka aikanaan valkenee. Vanhempainvapaakausi loppuu. Miehen opinnot saavat päätöksen. Jotain olisi kai tehtävä. Nyt ollaan kumpainenkin pistetty hakemukset kouluihin. Loppukesä näyttää mahdolliset työllistymiset. Edes jomman kumman meistä on oltava loppuvuosi työelämässä. Toisen kannattanee opiskella, jos vain suinkin. Käytännössä koko maailma on vielä avoin, joten suhtaudutaan siihen myös avoimesti. Kesäksi kuitenkin kotiin Savoon. Jos sieltä syksymmällä pois lähdetään, niin lähdetään sitten ihan omaisuutemme kera, jotta saamme omaan kotiimme mahdolliset vuokralaiset. Syksyyn on kuitenkin vielä aikaa. Nyt on kevät. Ulkona myrskyää ja lunta tuiskuttaa.

Kuluneella viikolla oon muutakin saanut aikaan, kun kyläilyä paikassa jos toisessa. Kaikki hääkuvat ovat nyt liimattuina nätisti albumeihinsa. Ylikin jäi, jotka lähteköön maailmalle kiitoskorttien mukana. Sitten kun ennättävät. Posti toi myös ison kasan lomakuvia, jotka löysivät nekin hetimmiten paikkansa. Hyvä näin.

Toissaviikolla käytiin kahdesti paikallisessa avoimessa päiväkodissa. Ensimmäisen kerran tuon perhetyöntekijämme kanssa. Tuo sovittiin viimeiseksi tapaamiseksemme tuon työntekijän kanssa. Muistutti toki, jos joku kriisi yllättää tai muuten tarve ilmenee, saa hänelle toki soittaa ja apuakin pyytää. Nyt kuitenkin asiat jo huomattavasti paremmin, kun perheessämme harrastetaan myös nukkumista. Tuo avoin päiväkoti on muuten kiva, mutta hankalasti sijaistee toisessa kerroksessa (ilman hissiä), joten lasten kanssa vielä hieman haastavaa tuonne mennä. Kuitenkin vaivansa arvoinen paikka. Vee alkaa jo selvästi kaivata touhuilua kodin ulkopuolella, muitakin virikkeitä sekä ikäisiään. Ihan järjettömältä ei ajatus tunnu, jos tuon pojan syksymmällä päivähoitoon pistäisikin. Tyttö on kyllä niin pieni, että puistattaa, mutta kasvaahan tuokin nopeasti ja veljensä mukana saattaisi kulkeakin. Riippuen täysin perheemme tarpeesta. Mieskin tuli sinne avoimeen mukaan. Ajatuksesta ku oli aivan innoissaan. Paikan päällä kalpeni tuo. Kuiskaten totesi: "Mä oon ainut mies täällä!". Niin, useimmitenhan se on nainen, joka päivät lapsen/lasten kanssa kotona viettää.