Reilu viikko poissa kotoa. Tai siitä paikasta, jota kodiksi kai kutsutaan.

Tämä tekee hyvää, varmasti. Mitään muuta en kaipaa kuin Miestä. Kaipuun hetkellä muistan kaipaavani myös siellä etelässä. Ei se ikävä lähde, vaikka olisi missä. Tai, no ehkä silloin kun sen toisen kainalossa kaikessa rauhassa... mutta sitä en edes muista, milloin olisi ollut edellisen kerran se hetki. Kaikessa rauhassa.

Hämärästi muistan hetken, että Mies päässyt aiemmin töistä kotiin. Istuu sohvalla. Menen kans, kun kerrankin mahdollisuus. Sitten tulee se iso vaalea siihen väliin ja sitten siinä edessä on se televisio ja se Mies tuijottaa vain sitä rapsuttaen isoa vaaleaa. Painelin itse pyykkien ääreen. Jatkamaan sitä samaa, mitä yleensäkin arkipäivisin. Maatkoon se toinen sohvalla, mutta jotenkin se koko huusholli on pyöritettävä. Puren hammasta. Mietin, että tähänkö tässä on tultu... nähtävästi.

Ei mulla ole hinkua palata siihen samaan. Siihen, että saa itekseen pyörittää kaiken, kun pitäähän sen toisen toki töitä tehdä ja opiskella ja välillä huokaistakin. Tiedän, että palattuamme se sama arki koittaa taas. Mies on koulussa. Jää koulun jälkeen painimaan tai jos ei jää, niin puhuu kovasti, kuinka pitäisi lähteä juoksemaan, urheilemaan tai tehdä edes niitä koulutöitä. Se jää joko puhumisen asteelle tai oikeasti tekeekin. Hyvähän se on toki, että tekee. Mutta se aika on aina pois minulta ja lapsilta.

Onhan toki niitä vapaitakin hetkiä. Niitä, jolloin on ihan aikuisten oikeasti mukavaa ja ne molemmat aikuiset tekevät yhdessä ja touhuavat. Silloin on hyvä. Niitä hetkiä kaipaan. Muttei ne unholaan heitä niitä migreenisiä päiviä... en kai minä saa toisen perussairaudelle vihainen olla, vai saanko? En tiedä. Se sairaus vain on tullut niin monen mukavan ja odotetun hetken pilaajaksi... leffareissu, syömään yhdessä Kuopioon, teatteriin, siivouspäivä, kyläilyreissu, mitävain...  Ja kun niin moni hetki menee läskiksi ja saa pettymystä nieleskellä, ei enää uskalla odottaa. Voi vain toivoa ja pahinta pelätä. Elämä parisuhteessa, jossa ei varmaksi asti voi suunnitella on perseestä.

Pohdin kotiinpaluuta kuitenkin välillä. Jos vaikka sitten kun on riittävästi levännyt. Tai sitten kun Mies saisi opinnot hyvälle mallille. Ettei heti palattuamme se kaikki mahdollinen yhteinen aika menisi toisen opinnäytetyön tekoon. Mutta, kuten kummitätini oikein sanoi: minä en voi käydä Mieheni puolesta kouluja. Minä en niitä tavoitteita voi asettaa, enkä odottaa juuri mitään. Oma on asiansa, kuinka tuon hoitaa tai jos ei sitä päättötyötä koskaan valmiiksi saisikaan eikä ammattiin valmistuisi, on hänen keksittävä se toinen keino millä perheelleen elannon toisi.

Pohdin kevättä. Pohdin kesää. Mielessä se oma koti siellä Savossa. Ei se mikään paratiisi ole sekään. Ei siellä asiat lopulta sen kummemmin olisi. Mutta, koska se remppa siellä on vielä kesken ja koska minä inhoan jättää asioita mitenkään kesken... Minä haluan sinne. Kaipaan. Siellä on ehkä tuntunut kodilta enemmän kuin missään muualla. Siksikin ehkä. Mietin resurssejani. En halua elää siinä epävarmuudessa, etten tietäisi, missä kesällä olen ja elän (riippuen siitä, missä Miehen työ?!). Mieluummin mietin, onko minulla resursseja olla siellä, missä haluaisin, oli Mies mukana eli ei. Onko niitä ystäviä, tuttavia ja sukulaisia niin paljon sellaisia, jotka lomailisisivat meillä ylimääräisinä käsinä ja jalkoina? Onko tuon ikäisten lasten kanssa oikeasti mitään järkeä edes kuvitella?

Mutta, kun tuntuu ettei taloudellisesti ole paljoa vaihtoehtoja. Vantaan asunnon hiukan alle kuudensadan vuokra kuussa on täyttä haaskausta. Se on se ylimääräinen, jota ilman olisi paras elää. Näillä tuloilla ja niillä menoilla systeemi tuntuu mielisairaalta.

Lastenhoidon ohella kirjoitan remppavihkoa. Laitan ylös kaiken huomioimisen arvoisen. Jokaista jalkalistaa myöten sen, miten minkäkin asian siinä talossa haluaisin. Omanlaista terapiaa sekin. Sellaista, joka vie ajatukset pois arjesta. Eihän se remppa mihinkään etene, jos ei sinne mene ja tee... viimistään pääsiäiseksi haluan sinne, edes käymään jos ei muuten.

Lapin loma tekee mielenterveydelle hyvää. Aurinkoa ja korkeita lumihankia. Lämmittää mieltä sekin, kun saa tuntea olevansa tervetullut. Perille päästyämme oli tyttöä varten odottamassa hyvä kasa erilaisia ihania, värikkäitä vaatteita. Vatsavaivaisen lapsen rasittavuus pienenee aina, kun sille saa jotain nättiä ylle. Yhtälailla kun kahden pienen lapsen huudon ja itkun rasittavuus puolittuu, kun sitä kuuntelee myös joku toinen aikuinen.

Tästä lomasta otetaan kaikki irti. Tyttö päässyt jo vyöhyketerapiaan, ensiviikolla uusinta. Itselleni tiedossa hieronta-aika. Kampaajallekin olisi tarkoitus. Ulkoillaan, kyläillään ja leikitään. Lapset ovat päikkäröineet lähes joka päivä ulkona vaunuissa. Itsekin olen lähes päivittäin suihkuun jaksanut. Ja joka päivä oikeat päivävaatteet päällä kaikilla ja ulkoilua. Hyvä hyvä!

Eilisen ennätys pojalla: 8 askeleen sarja. Varovaisesti ja harkiten tuo ne askeleet ottaa. Loppua kohti alkaa jo jännittää. Lopulta sanoo itsekin ääneen "hy-vä-hy-vä-hy-vä" ja rojahtaa lattialle polvilleen. Eiköhän se lopullinen rohkeus tässä vielä löydy.