Aika on jännä juttu. Tuntuu, että se matelee. Asiat junnaa paikallaan. 5minuttia lapsen itkua on kuitenkin pitkä tovi. Sama aika toisen lapsen naurua ja laulua menee yhdessä hujauksessa. Niin kai sen kuuluukin. Vaikka niin toivoisikin niiden hyvien juttujen pysyvän vaikka ikuisuuksiin ja niitä kiukkuja vain ohikiitävän hetken. Malttiahan tämä kaikki vaatii...

Mutta, sitten kun mietit aikaa viikonkin verran taaksepäin, on siitä jo ikuisuus.

Tasan viikko sitten aamuyöstä03.30 heräsin Veen huutoon. Kovaa kipua missälie. Arvasin poskihampaita, niitähän sieltä parhaillaan taitaakin läpi puskea. Poika oli räkäinen kuin mikä. Sitä keltaisen vihreää oli kovasti kuivunut nenän ympäryksille. Silmät olivat kiinni. Rähmästä muurautuneet about puolensentin vanoiksi. Poika kainalossa kylppäriin ja pestiin lämpöisellä silmät auki. Lämpöä päälle 38. Panadolia. Edellispäivänä ei pieni suostunut suustaan alas muuta kuin särkylääkettä ja maitoa sekä vettä. Sama homma jatkui. Tuskastus. Miehellä pitkä työpäivä edessä. Minulla selviytymistä. Näitä sairauksia ja vitsauksia en tilannut.

Lapsen kipu on asia, joka menee kaiken edelle. Jopa oman ylpeyteni, jota nieleskelin samalla kun anopille aamu videltä tekstaria naputtelin. Että josko ei olisi töissä, mahtaisko jeesaa... lääkäriin pakko pojan kanssa päästä.

Terveyskeskukseen pommittamisen aloitin heti aamu kasilta. Läpi pääsin 08.20. Nainen puhelimessa kertoi, että näinä tautisina aikoina kaikki päivän ajat jo varattu. Intin vastaan. Sanoin, että nyt on pakkorako. Lapsi ei ole vielä yhdenkään vanha. Tuumasi, jotta terveydenhoitajalle voisittekin joo. Kyllähän tuo ainakin nieluviljelyn voisi ottaa ja tuumailla pientä. Intin vastaan. Korotin ääntä ja miltei tappelua väänsin. Terveydenhoitajasta ei ole korviin katsomaan eikä keuhkoja kuuntelemaan. Tämä homma todella on tutkittava. No tulkaa nyt sitten, tuumasi nainen puheliessa mielestäni happaman kuuloisesti. Ja niin tämä perheemme koko rytmiryhmä meni. Saatiin pari kappaletta silmätulehduksia sekä Veelle kaupan päälle korvatulehdus. Omia keuhkojani ei tuo tohtori kuuntelemaan ennättänyt. Olihan tuo muutenkin sen reilun parikymmentä minuttia myöhässä...

Sitten kotiin. Edellisen kahen yön aikana olin nukkunut yhteensä neljä tuntia. Ei hyvä. Tehtiin anopin kanssa elämää suurempi diili. Lääkittiin ja ruokittiin poika, joka nukahti päikkäreille. Tyttö nukahti ja itsekin kömmin peiton alle pariksi tunniksi, jonka aikana kotimme siistiytyi kuin itsestään. Olinkin jo ehtinyt stressaamaan, kuinka hoitaa siivous puolikuntoisena, kun Veen synttärit tulossa. Lepohetmiemme päätteeksi pakkasi tuo isoäiti Veelle repun ja otti luokseen sairastamaan. Mahdollisti itsellenikin jonkinmoisen levon. Parhautta sinänsä. Edessä kuitenkin rankka viikonloppu.

Viikonloppu tuli ja meni. Samalle päivälle järkättiin tytön ristiäiset sekä Veen 1-vuotis bileet. Erittäin toimiva juttu. Kaikki hössötykset samalle päivälle ja seuraavan päivän voi jo rauhassa huokaista ennen kuin palataan takaisin arkeen. Mies töihin ja itse kotiin. Mitään herkkua tämä äitiyslomailu ei liene, kun on huollettavanaan kaksi pienen pientä ja mies pitkiä päiviä töissä. Etenkin kun pienemmällä mahavaivat valvottaa toisinaan hyvinkin paljon.

Eilinen neuvolareissu saattoi jopa jotain hyvääkin poikia. Siitä riemusta, että silmät ristissä terveydenhoitajan huoneeseen menin. Tyttö kantoliinassa ja Vee konttaili reippaana poikana pitkin käytävää perässämme nauraen ja laulaen sekä omiaan höpöttäen. Sai jokaisen matkanvarrella kohtaamansa ihmisen hetkeksi kanssaan seurustelemaan. Onneksi lähdettiin ajoissa. Terveydenhoitaja oli huolissaan nukkumattomuudestani. Kerroin toki levänneeni - viimeksi muutama yö sitten jopa muutaman tunnin pätkän yhteen putkeen. Annoin hälle luvan, jotta kaupungin perhetyöntekijä voisi yhteyttä ottaa. Josko olisi joskus hetken apunamme ja tukenamme. Menisi vaikka Veen kanssa ulos tai hoitaisi pienempää tai tavalla tai toisella mahdollistaisi hetken levon. Ajatuksena ainakin erittäin hyvä. Tuollainen ennaltaehkäisevä juttu varmasti voisikin toimia, ennen kuin joutuu muualle itseään latailemaan.

Eikä se terveydenhoitaja suotta huolestunut. Eilinen oli oikeasti rankka päivä. Miehellä poikkeuksellisesti 17 tunnin työpäivä, mikä toki omat haasteensa toi. Selvisin kuitenkin hengissä eikä kellekään muullekaan pahasti käynyt. Siitäkin huolimatta, että juuri ennen neuvolaan lähtöä aloin haistella palaneen käryä... tarkistin tilanteen keittiössä. Niin, samalla kun tytölle vaatetta päälle puin, olikin Vee käynyt vääntämässä hellan levyn kutoselle. Onneksi ei hellan päällä pieniä ruokatahroja kummosempia juttuja. Hullumminkin olisi voinut. Päivä ei loppunut juuri sen paremmin, kuin alkoikaan. Kuitenkin. Miehen kotiutuessa puoliltaöin, oli huusholli vielä pystyssä ja molemmat lapset unten mailla.

Tänään sain sentään huokaista. Aamulla unta hieman tavanomaista pidempään. Mies mahdollisti mulle jopa ikiomaa aikaa lähtemällä rohkeasti kahden pienen lapsen sekä kahden vasikan kokoisen koiran kanssa lenkille vajaaksi tunniksi. Kyllä tämä tästä. päivä kerrallaan.

Jos vaikka huomenna me kaikki yhdessä kohti leikkipuistoa tai jonnekin.

Viimeisen viikon aikana olen kuitenkin kolmesti tehnyt hieman pidemmän kävelylenkin. Aurinkokin on jopa näyttäytynyt. Kevättä kohti mennään. Ehkä se on hyvä asia.