Vuosi vaihtui. Miehen isyysloma loppui. Elämä jatkuu. Rutiineja haetaan taas...

Aika menee vauhdilla. Yksi kuukausi hujahti ihan noin vain ja lapset vanhenee. Tuosta tytön ensimmäisestä kuukaudesta eka viikko meni lähes kokonaan sairaalassa ja elämää ihmetellessä. Toka viikko elettiinkin jo täyttä arkea. Isäntä palasi koulun penkille ja itse aloin opetella elämää kahden pienen kanssa. Kolmannella viikolla olikin jo joulu. Aatto sujui. Mies piti pintansa eikä lähetty anopin luo. Paras ratkaisu ikinä. Tulihan se nainen toki tänne hössöttämään, mutta ymmärsi ajoissa poistua, kun Vee unille oli saatava.

Joulupäivänä matkattiin sukuloimaan Lempäälään. Tuo reissu tuli enemmän kuin tarpeeseen. Paljon ihmisiä. Mukavia ihmisiä. Rauhaa, rakkautta, lepoa ja toki sitä flunssaakin, joka ennen joulua tähän perheeseen rantautui (ja jolle loppua ei näy,näy,näy...). Vee nukkui  enoni ja vaimonsa kanssa. Touhusi muutenkin, minkä ennätti. Omassa elementissään. Erityisesti lämmitti tuo, millaiseksi on Veen suhde enooni alkanut muodostua. Vaaria kun pojalla ei elämässään konkreettisesti juurikaan ole, joten varavaarin paikan tuo täyttää todella onnistuneesti.

Vaikka joo... onhan minulla isä. Jopa elossa. Ihan omin silmin näin joulun jälkeen. Yllätin ilmeisesi niin itseni kuin tuon isännänkin kyläilylläni. Olipa muuten elämäni toinen kerta, kun tuon miehen selvinpäin näin. Ensimmäinen taisi olla ristiäisissäni. Erikoinen oli tuo tapaaminen muutenkin. Oma oloni oli kuin sosiaalityöntekijällä konsanaan kotikäyntiä tehdessään. Erityisesti seuraaviin asioihin huomioni kiinnittyi: Poika. 5-vuotias lapsi, jota kai velipuoleksi pitäisi kutsua, käytökseltään ja olemukseltaan varsin ikätasoisensa oloinen (Kai 5-vuotiaan on ihan sopivaa painella puolipukeissa huoneeseensa ilmoittaen, että "Minä haluan olla nyt rauhassa!"?). Viherkasvit. Asiat, joita ainakaan minä en osaa hoitaa, vaikka haluaisinkin. Akvaario. Semmonen iso neliön mallinen juttu, jossa kaikki maholliset ja mahottomat tilpehöörit ja iiisoja kultakaloja. kaikin puolin todella siistin näköinen kapistus, joka todella hoidetun oloinen. Kaksi koiraa, joilla jonkinmoiset tavat ja jotka vaikuttivat kuuntelevan ja tottelevan isäntäänsä. Kotinsa oli muutenkin kaikin puolin siisti, vaikka joulun pyhät olikin juuri ohitettu ja itse ilmoitin tulostani tunnin varoitusajalla. Joten, minua varten tuskin kuitenkaan kotiaan siistinä pitivät.

Tuolta joulun ajan lepolomalta palattuamme päästiin niistä valmiiksi katetuista ruokapöydistä, saunan lämmöstä ja täyshoidosta palaamaan jonkinmoiseen arkeen, vaikka Mies vielä kotona isyyslomalla olikin, kunnes paluu koulu/työelämään koitti. Ensimmäisten päivien aikana piti hieman muistuttaa ja palauttaa isäntää takaisin maanpinnalle. Hänen isyysloman tarkoitus kun mielestäni ei ollut se, että hän joko makaisi sohvalla telkkaria katsellen tai pelaisi tietokoneella. Ei siihen tarvittu kuin pari terävää muistutuskertaa ja homma alkoi taas pyöriä. Mielestäni kun isyyslomien perimmäinen tarkoitus ei voi olla se, että perheen äiti opettelee pyörittämään koko helahoitoa itsekseen ja mies on sitten taustalla hätävarana turvaamassa tilannetta, jos äiti pimahtaa. Tai ainakaan minun kanssani ei moisia lomia kukaan vietä.

Koko perheen flunssa on paskamainen juttu. Ikävin kohta tuossa on tuo tytön rääkätauti. Ilmeisesti se vaikuttaa siihen, ettei pieni jaksa syödä riittävästi kerralla. Joten unipätkät onkin sitten tasan sen kahden tunnin mittaisia oli yö tai päivä ja sitten onkin taas jo nälkä. Tuntuu, että tuolla on aina nälkä. Tai en tiedä. En todellakaan. Mä en enää tiedä, mikä tuota pientä tyttöä vaivaa.
Täytti maanantaina kuukauden. Nyt reilu viikko ollut hieman haastavaa.
Tyyppi nukkuu päivät kuin pieni porsas. Vinkuna vain käy. Siinä välissä syö kuin jouluna konsanaan. Ei mitään moitteen sijaa.
Sitten, kun kello lyö 20 tai 21 alkaa armoton tankkaus. Tissiä, tissiä, tissiä... (muuta ei tarjolla ole). Puolenyön aikaan tuntuu, ettei enää se tissikään kelpaa ja kiukuttaa vain pikkulikkaa. Kannan ympäri huushollia. Pumppaan ja hieron jalkoja. Hytkyttelen ja yritän vaikka sun mitä poppaskonsteja. Lopulta siinä arviolta 01-03 syö itsensä tainnoksiin ja nukahtaa. Nukkuu pari tuntia ja syö. Nukkuu muutaman tunnin ja syö, jonka jälkeen taas kiemurtelee ja rauhottuu unelle joko olkaa vasten tai kantoliinaan.
Pulauttelun ja märkien vaippojen määrästä ja painon noususta voin päätellä, että syödäkseen tuo ainakin saa. Mutta mitä mä tuolle teen...?! Odotan vielä kaksi kuukautta ja selviydyn päivän kerrallaan..? Mutta selviänkö siihen asti ilman psykiatrisen sairaalan lepolomaa? Toivottavasti. Selvisinhän tuosta Veestäkin.

Se vain on karu tosi asia, että etenkin nyt, kun mies palasi takaisin koulu/työmaailmaan, on oma selviämiskykyni äärirajoilla. Sitä on alkanut tarkoituksellisesti jo välttää useita ruokia ihan vain, koska ne saattavat mahdollisesti aiheuttaa vatsavaivaa. Eilen muuten tulikin kakka! Sitä ennen oli parin päivän tauko ja oli kakka ja sitä ennen oltiin reilu kolme vuorokautta kakkaamatta. Elämäni siis keskittyy siihen, että seurailen lasteni vatsojen toimivuutta tai toimimattomuutta. Nukkua pitäisi aina kuin mahdollista. Viimeyönä se olisi ollutkin mahdollista. Molemmat lapset nukkuivat kohtuullisen hyvin. Itse en. Yskin lasten vieressä keuhkojani pellolle, mutten onnistunut siinäkään. Pirullinen tauti.

Viime viikonloppu meni miehen maatessa flunssaisena. Itse kiukuttelin. Tiedän kyllä, ettei varmasti ole miehen oma syy, jos hän on kipeä todella. Tämä tauti on paha. Silti, jos kuukauden päivät nukkuu yönsä kahen tunnin pätkissä ja niitä pätkiä yöhön kertyy yhteensä kaksi - mahdollisesti joskus harvoin jopa kolme, voi se todella mahdollistaa pienehköjä raivokohtauksia tai muita tunteenpurkauksia (näin lievästi ilmaistuna). Minulle ehdotettiin, että soittaisimme anopin avuksi kotiimme. Juu, kiitos ei todellakaan. Jos hän ei olisi koko raskausaikaani hokenut sitä mantraansa: "Mä en ymmärrä miten sä tuut pärjäämään... Sä et voi pärjätä... Sun täytyy laittaa Vee päiväkotiin.. ettehän te voi kahen pienen kanssa pärjätä!!!" Valitettavasti muistini on liian pitkä ja hyvä tällaisissa asioissa ja tuollaiset kommentit osasivat loukata sen verran (akkahan selvästi aliarvioi minun kykyni ja koko olemukseni mitätöi!!), että hän on viimeinen jolta apua pyydän. Tai tänne hän ei ainakaan sitä tule antamaan. Veen saa yökylään ottaa joskus, vaikka sekään ei ihan maailman paras juttu ole...

Mutta kyllä nämä päivät tästä. Yksi kerrallaan. Ja kohta on jo kevät ja sitten kesä. Kesällä mahdollisesti paluu Savoon. Ajatus tuntuu hyvälle. Asia mikä päivä päivältä enemmän helpottaa, kun Vee oikeasti jo leikkii itsekseen. Välillä menen sotkemaan leikkinsä, eikä tuota tunnu edes kiinnostavan äitinsä läsnäolo moisissa. Kunnes iskee se sylin tarve. Annan aina kuin mahdollista. Tampereen reissulta palattuamme, jäi sieltä Veen päähän soimaan se vanha lastenlaulu. "Iha-haa i-ha-haa..." ja sitä poika lauleskellut päivittäin. Tämän lisäksi keksi hän toissapäivänä tanssimisen riemun. Ihana lapsi. Ja ihana huomata, ettei elämä tuon pojan kohdalla pyörikään enää äitinsä ympärillä, eikä ainoastaan äidin syli ja lahje ole se paras ainoa. Joulun alla oppi tuo viimein sanomaankin sanan "isi" ja nykypäivänä yhtälailla kiipeää itkuisena isänsä syliin. Sitä se teettää, kun tilanne pakottaa isän ja pojan yhteistyöhön keskenään. Olen niin tyytyväinen.