Perjantai - lauantai välisenä yönä meni itselläni aamu kuuteen, ennen kuin uni tuli. Siinä välissä tyttö jo yhen parituntisen nukkuikin. Itse en vain osannut. Lauantai meidän perheen naisilla menikin ihan nukkuessa. Iltapäivällä vasta sängystä ylös noustiin. Olo oli kuin teinivuosien krapula-aamuina, jolloin oli saattanut kotiutua ehkä joskus aamun pikkutunteina ja nukkua olonsa pois sinne kahteen - kolmeen.

Mies oli nukkumisestani - tai mistälie kuin perseelle ammuttu karhu. Liekö siksi, kun joutui Veen hoitamaan siltä päivältä kokonaan yksin ihan ite. En tiedä. En kysynyt kiukkupussilta. Sen sijaan soitin tytön kummitädille, jonka luo päädyttiin syömään ja saunomaan. Nukutettiin Vee tädin sänkyyn ja jätettiin sinne hyvään hoitoon. Siitä huolimatta, että tyttö oli koko päivän nukkunut, nukahti tuo pieni jo 01.00 ja päästiin itsekin untenmaille. Sängystä ylös vasta kymmenen hujakoilla. Tähän ei olisi ollut mahdollisuutta, jos Vee kotona olisi ollut. Tyttökin hämmästytti nukahtamiskyvyllään öisten syömissessioitten päätteeksi. Ehkä tämä tästä.

Viikonloppuna uskalsin alkaa haaveilla matkasta. Mihinkään minua tällä kokoonpanolla ei todellakaan ihan just nyt heti saisi. Ei ei ei... liiaksi vaivaa ja energiaa vievää. Organisointia ja kaikkea. Ja ne yöt... niitä pelkään. Mutta, vertailin hintoja ja uskalsin jo lähes aikataulua tehdä... josko maaliskuun puolenvälin tienoilla pariksi yöksi Tallinnaan. Koko perheen voimin. Silloin varmaan Veekin jo kävelee, eikä tytölläkään enää niin julmettuja mahavaivoja. Silloin voisin ehkä jaksaa. Tai siis, jaksanhan minä. Nyt on sellainen olo, että tässä pimeydessä, öiden valvomisessa, lasten huudossa ja kaikessa kurassa on oltava jotain mitä odottaa. Jotain, miksi pitäisi jaksaa vielä edes se kuusi viikkoa... Sitä valoa siellä tunnelin päässä.

Siitäkin huolimatta, että nyt väsyttää. Mies ottaa päähän. Vee kiukuttelee ja kaikki on vinksin vonksin.

Tyttö tuntuu antavan pikkuhiljaa kotirauhaa. Eilisiltanakaan ei myöhään mennyt. Mokoma nukahti jo 24.00! 03-04 hirmuinen syömistankkaus, jonka päätteeksi taas heti unta ja molemmat pienet heräsivät vasta 8.30. Luksusta. Tässä alkaa todellakin olla jo levännyt olo. Nyt sopivasti koen olevani lähes elämäni kunnossa - tai edes kunnossa, kun se perhetyökin kohtapuoliin meille rantautuu. Jotenkin huijattu olo. Minunhan pitäisi juuri nyt näyttää mahdollisimman avun tarpeessa olevalta ja olla kuin räjähdyspisteessä. Mutta ei... kotona vallitsee rauha. Tyttö nukkunut jo pari tuntia pihalla, Vee reilun tunnin sisällä. Pyykkikone pyörii ja juuri laitettu tiskivesi odottelee tiskaajaansa. Koirat makaa sohvalla. Tätä voi jo mieltää perheidylliksi.

Tänään ei ole hyvä päivä tehdä yhtäkään mielialatestiä. Saisin liian hyvät pisteet. Onneksi täytin sen jo jokunen päivä sitten. Kertoo enemmän koko totuuden, tai vain sen hetkisen tilanteen, jonka mukaan varmastikin kyseeseen tulisi synnytyksen jälkeinen masennus. Tai pikemminkin, vuodensisällä koettujen kahden synnytyksen jälkeinen koettelemus. Perjantaina olisin ollut valmis lataamoon. Tänään en.

Tänään on hyvä päivä. Elämäni rutiinit sujuvat. Aamulla ylös. Liedelle kattila, johon vesi ja hiutaleet kahdelle. Hämmennellään pojan istuessa vieressä ja seuratessa tilannetta, tytön roikkuessa tississä kiinni. Pojalle puuro naamaan. Tyttö samaan aikaan rinnalla hotkien. Vielä itselleni puuro. Pojan hampaitten pesu. Olin hyvä äiti ja jaksoin jopa potalla hetken pojan kanssa, tytön maatessa viltin päällä. Jollain energialla molemmille lapsille ulkovaatteet päälle. Veelle shopattiin viimeviikolla synttärirahoillaan uusi hieno haalari. Pirteän värinen ja joka säähän sopiva. Osasyynä äitinsä motivoiminen lasten kanssa ulos. Kalliita tekstiilejä kun ei saa käyttämättä jättää. Tyttö nukahti jo pukemisvaiheessa. Keinumista, nauramista, liukumäkeä, hymyä. Kotiin syömään ja päiväunille. Voi kun päivät sujuisivat aina näin... tai edes jonkun kerran viikossa.

Nyt voisin keittää kupin kahvia. Istua. Huokaista ja lukea tämän päivän Koillis-Savon.