Tyttö nukahti kello 23.23. Viimeinkin. Ja lähes poikkeuksellisen ajoissa. Yleensä menee ainakin puolilleöin.

Pahinta kaikesa on lapsen itku. Se loputon ja taukoamaton. Hillitön raivo, joka ei sammu ennen kuin tainnuttamalla tissillä. Tätä ennen pissataan ja pulautellaan oma aikansa. Nyt ne vatsavaivat alkavat poikkeuksetta lähes aina klo 20.00. Silloin, kun esikoisen nukkuma-aikakin. Silloin ois hyväet neuvot tarpeen, mikäli yksin olen.

Tytön kanssa illat olen kuitenkin yksin. Pahimmillaan huutaa kurkkusuorana. Silloin ei auta sitten niin mikään. Tekisi mieli ravistella. Järki on kuitenkin tallella. Rajansa kaikella. Ja ne huutokohtaukset ovat aina menneet ohi. Mutta, niiden aikana tulee mieliteko lopettaa koko paska imettäminen. Jos moisesta kerran maha niin kipeäksi menee. Silloin voisin ehkä saada miehenkin valvomaan jonkun illan. Mikäli ei herätyksensä taas 05.40. Muutoin sulkee itsensä oven taakse. Nyt, raivon alkaessa meni lastenhuoneen ovi kiinni. Miehet ja koirat samassa huoneessa tämän yön. Yksinäiseksi olon vetää nämä yöt. Mutta, eihän pikkuvauva-aikoja olekaan luotu parisuhteita varten.

Ei se korvikekaan kyllä mikään ratkaisu ole. Yhtälailla sai poika moisesta vatsansa kipeäksi. Liekö nämä mahavaivat sitten geeneissä? Tiedä tuota... mutta kaiken kuulemani mukaan kuitenkaan ei pitäisi tällaista olla jäljellä enää kuin viisi viikkoa. Sitten olisi se maaginen 3kk mittarissa. Katsotaan...

Sen parisuhteen olemassaolo olisi kuitenkin hyvä muistaa. Aina en tiedä, jaksanko. Tänäaamuna perhetyöntekijä kävi parin tunnin verran. Sain lasten aamutoimet hoitaa rauhassa kun ei tarvinnut kahdelle valveilla olevalle samanaikaisesti huomiota jakaa. Pääsin jopa lenkille ilman lapsia. Toisen koirista otin mukaani. Toisen jätin potemaan valeraskauttaan. Aurinkokin paistoi. Kevättä kohti mennään. Ehkä se ei ole lainkaan huono asia. Perhetyöntekijä tosin tuumaili, jotta alkaa hällä taas työt kasaantua ja taitaa ensviikon käynti hänellä viimeiseksi jäädä. Kehui rauhallisuuttani ja sitä, kuinka olen osannut toimivan tuntuiset rutiinit luoda. Niin, pakkohan se on ollut, jotta edes sen päivän kerrallaan selviytyisi. Oltava ohjelma valmiina koko päivälle, joka loppuu pyykkien laittoon ja alkaa edellisen illan tiskeillä samalla kun puuro valmistuu. Puolilta päivin heräsi poika päiväuniltaan tytön huutoon eikä uni siitä enää jatkunut. Mietin ratkaisua loppupäivälle, jotta jaksaisin. Pakkasin lapset pihalle ja kohti ikeaa. Ei sieltä mitään akuutisti tarvittu, mutta jos vaikka mieleeni jotain sisustusratkaisuja saisin. Siellä saatiin hoidettua myös ruokapuoli pojan kanssa. Lastenosastolla katselin äitiä, joka juoksi 1v3kk:n ikäisen lapsensa perässä kädet levällään hieman väsyneenoloisena. Mielessäni olin tyytyväinen, ettei oma poika vielä ole kävelemään rohjennut. Reissun päätteeksi vielä kahvilaan. Poika nukkui toiset päikkärit. Itseni palkitsin kahvilla ja pullalla siitä hyvästä, että ulos kotiovesta lähdin. Tyttökin sai oman osansa.

Kotiuduttuamme retkeltä, oli mies jo kotona. Pyyteli mukaan moottoripyörämessuille. Tuumasin, jotta nyt ei tämä äiti jaksa. Yöunet aivan liian vähiin jäi, eikä päikkäreistäkään tullut yrityksestä huolimatta mitään. Tälläkertaa tuo osasi huomioida. Ohjasi makkariin unille ja hoisi parilta tunnilta lapset. Haki kioskilta suklaata ja naistenlehden viihdykkeeksi. Kyllä tuo joskus edes yrittää... eikä ilahduttamisekseni paljoa vaadita. Olen helppo.

Ensiviikolla jo jos seurakunnan perhekerhoihin suuntaisi. Ulospäin on mentävä. Ja mielellään paikkoihin, missä muitakin ihmisiä ja joissa ei kokoaikaa tuota pientä taaperoa tarvitsisi rajoittaa. Mahdollisimman pelkistettyihin ja turvallisiin ympäristöihin siis.