Rankka viikko takana. Varmaan rankin kaikista. En ymmärrä, miten voi olla jo perjantai? Mihin nämä viikon arkipäivät oikein katosivat? Mitä tapahtui?

Pikku Veen unikoulu tuntuu välilä sujuvankin. Kolmas yö oli haastavin. Jätkä heräs tämän tästä ja me miehen anssa valvottiin ja nukuttiin molemmat muutaman tunnin pätkissä vuorotellen. Tämän jälkeen kyllä jo helpotti. Nyt saatetaan omaan sänkyyn nukahtaa jo kutakuinkin suosiolla. Tai ainakin huomattavasti vähemmällä itkulla. Unijaksot saattavat olla jo pitempiä ja hereille havahduttuaan nukahtaakin tassuttamalla jo helpommin uudelleen uneen, siihen omaan sänkyynsä.

Yritin päivällä miettiä tätä kulunutta viikkoa. Muistikuvat maanantaista olivat jo hämärän takana. Kunnes muistui. Sehän oli se päivä kun mies jäi koulusta kotiin. Ei väsymykseltään tai motivaation puutteeltaan jaksanut lähteä. Kyllähän se viikonloppu melko vähäuninen olikin. Pitkästä aikaa kuitenkin sellainen viikonloppu, ettei tarttenut arpoa, lähteäkkö synnyttämään vai ei. Tuo pikkukakkonen ei liiaksi asti oireillut, vaikka päivittäin olemassaolostaan osaakin muistuttaa.
Maanantaiaamuna käytiin hyvin lyhyellä lenkillä kaikki yhes koos, mutta ulkoiltiinpa kuitenkin. Olikin sitten ainoa kerta, kun päiväsaikaan kotiovesta ulos vähänkään pitemmäksi aikaa poistuin. Silläkin kertaa joka askel sattui, nivusissa viilsi ja alaselkää särki. Kuten yleensä liikkuessa tuntunut... Tuon lenkin jälkeen poikasen kanssa päiväunille. Pakko yrittää nukkua silloin kun voi - jos voi. Herättyämme lähtikin mies sitten samantein menoilleen, mitälie autoja katsomaan. Kysäisin, josko pojan mukaan ottaisi. No joo, jaksanhan minäkin olla tuon kanssa. Olenhan muutenkin päivittäin jaksanut. Ei oo kovasti vaitoehtoja.

Tiistai ja väsymys oli huomattava. Liekö siitä seurauksena se hirmuinen päänsärkykin, joka heijasteli myös pistelevänä kipuna silmissä. Hetken jo pohdin mahdollista raskausmyrkytystäkin. Soitin neuvolaankin, kun hieman huolestuin tuosta jyskyttävästä kivusta. Olihan tuota turvotustakin kuitenkin alkanut kerääntyä, paino noussut viime viikkoina kiitettävästi ja Tammisaaren molemmilla keikoilla proteiinit hieman koholla.
Neuvolan terveydenhitaja kysyi, onko näkökentässäni pieniä mustia nokipisteitä. Juu, ei näy moisia. Ei siis vielä pelkoa myrkytyksistä. Kehotti lepäämään Panadolin voimalla. Se päivä menikin Veen huoneessa yölampun hämäryydessä patjalla maaten. Vee leikki tyytyväisenä ja touhusi omiaan. Välillä kävi vieressäni päiväunistamassa. Ylös noustiin ainoastaan vaippaa vaihtamaan ja syömään. Ilmeisesti ne päivät saattavat noinkin sujua. Uni auttoi ja olo helpottui.
Tuona iltana osasin ihan ite käyttää sen oman puolituntiseni, tai itseasiassa tunnin ainoastaan itselleni kun kaupassa kävin. Muuten en tällä viikolla tuota omaa aikaa itselleni ole huomioinut...

Keskiviikkona kävi onneksi ystävä päiväsaikaan kylässä kahden pienen kanssa. Piristi kivasti siitäkin huolimatta, ttä tuona hetkenä jaettiin kahestaan yhteensä kolme pientä vauva-/taaperoikäistä, joista vähintään yksi kerralla ilmaisi tarpeitaan itkulla.
Loppua kohti tuokin päivä nostatti joko hormonit tai väsymyksen pintaan. Iltasella piti miehellekin soittaa, meinaako juosta koko illan vaiko kenties kotiutua joskus... Poikanen on väsynyt ja itkee, eikä minusta ole tuota pientä kantamaan kovasti, tai ainakaan kumartelemaan pyllyä pesemään. Harvemmin joudun tuon perään soittelemaan, mutta nyt alkaa voimat olla finaalissa. Kotiutuessaan vastassa olikin hysteerisesti itkevät äiti ja poika, sekä mikroaaltouunin edessä pöydän päällä iltapuurot levällään. Kehoituksesta lähti mies samantein pojan kanssa suihkuun ja itse laitoin puurot uusiksi. Viimein sain itseni koottua ja kerroin pojan itkeneen, koska äitinsä alkoi äkillisesti itkeä ja se itku tuli siitä, kun se puurokippo levis pitkin pöytiä. Äiti on vähän väsynyt.... *huokaus*
Loppuillan sainkin siltä päivältä itselleni.

Torstai ei ollut yhtään sen toiveikkaampi. Vee kävi lämpösenä jo aamusta. Vietettiin koko päivä pitkälti sängyssä ja nukuttiin paljon. Ehkä itsekin joskus nuo univelat kuittaan. Koko päivä tasaisesti 37.5-38.4. Ei kuitenkaan sen kummempaa kipuilua tai itkua. Poikanen ainoastaan ikeniään kovasti pyrki sormillaan hinkkaamaan, eikä mikään kiinteä ruoka alas uponnut. Tulkintani mukaan puhkeamassa ainakin kolme hammasta yht'aikaisesti. Iltaa kohti se lämpö vain nousi ja lopulta 39.4. Tuossa kohti oli jo lääkittävä pieni. Viimesetki vaatteet pois, viileät märät harsot kehiin ja Panadolia suuhun. Eikä puoltatuntiakaan tuosta, kun poikanen jo konttaili tuttuun tapaan, touhusi ja nauraa hihkui. Veikkasin, että päivän unen määrän ansiosta saattaa yön unet kärsiä, joten päätin hoitaa poikasen sen yön tiimoilta. Yllättävän hyvin kuitenkin nukkui. Itsekin sain jopa nelituntisen yhtämittaisen unijakson parin pienemmän pätkän lisäksi.

Tänään sama lämpöily vain jatkui. Lapsi sisälläni tekee olon hankalaksi. Oli koko päivän jotenkin hankalasti ittensä sijoittanut, että istuminen teki kipeää. Kävely sattui entisestään eikä puhettakaan, että Veetä olisin mihinkään jaksanut kantaa. Onneksi mies tuli ajoissa koulusta... olis jääny muuten omat syömiset hoitamatta.
Kyllä tämä tästä... enää korkeintaan 2,5 viikkoa kunnes saan oman kroppani edes suunnilleen takaisin tai edes tuon lapsen sisältäni pois. Sitä en tiedä, helpottaako tuon jälkeen lopulta mikään, mutta kuitenkin.