Lumen alta löytyy katkaistu virta
Tänään ei hopeinen kuu luo merelle siltaa
Sammaleet peittävät, sammaleet ympäröivät
Painosta oksat taipuu, pian latva katkeaa

Reunalla - kaunis on maailma
Reunalla - rohkeus on voimaa
Reunalla - loistavaa tunnelmaa
Reunalla - hetki on aikaa (ennen kellonlyömää viimeistä)

Raskasta taivaltaa, raskasta kantaa
Kun sokeudeltansa ei löydä taivaanrantaa
Niin lämpö korventaa kunnes on pelkkää mustaa
Kaikki ampuu suoraan kohti ilman varoitusta

Toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten

Reunalla - kaunis on maailma
Reunalla - rohkeus on voimaa
Reunalla - loistavaa tunnelmaa
Reunalla - hetki on aikaa (on vain hetki, on vain aikaa)

Reunalla - kaunis on maailma
Reunalla - rohkeus on voimaa
Reunalla - loistavaa tunnelmaa
Reunalla - hetki on vain aikaa

-Apulanta

Eilen jo vakavissani kuvittelin tämän unikoulutuksen mahdollisesti jopa onnistuvan. Hiton hyvä kuvitelma. Ainoastaan reilu tunti meni, kun ipana nukahti ihanasti omaan sänkyynsä, sinne omaan huoneeseensa. Kaheksalta alettiin tuota unten maille laittaa. Havahtui kuulemma kahen aikoihin kerran hereille ja jatkoi kuitenkin unia. Hieman ennen kahta taisin itse saada unen päästä kiinni, kun tapaus mahassani hetken rauhan antoi. Viideltä kuului sängystään huuto. Mies rauhoitti. Hetken hiljaisuus ja uus huuto. Tätä seuraavat puoli tuntia, kunnes vein noille miehilleni tuttipullossa maitoa. Ei sekään poikaa enää vaientanut. Pissat ja kakat ja kaikki maholliset kepposet kyllä teki. Kuudelta päätin ite, että sama se on, jos nyt nousenkin ylös aiemmin suunnitellun seitsemän sijaan. Ei muutakuin hissukseen leikkimään poijaan kaa ja touhuilemaan. Miehen hääsin makkariimme jatkamaan siitä, mihin itse jäin... Kaalilaatikon kaalitkin laitoin porisemaan siinä aamun sarastaessa. Tuli haudutettua oikein urakalla, mikä tuntui kyllä sitten keskipäivällä myös lopputuloksessa. Taivaallisen hyvää. Nam! Oikein tehty kaalilaatikko voi viedä kielen mennessään. Kiitos äiti opetuksistasi.

Tavoite oli jatkaa yksien päikkäreitten käytäntöä. Ihan vain siksi, jotta sinne yöunille mentäisiin ihmisten aikoihin. Äiti alkoi vain olla siinä yheksän hujakoilla aamusta vähän väsynyt... Taisin vissiin nukahtaa pojan huoneen lattialla olevalle patjalle. Tai ainakin seuraava tilanne, joka tajuntaani kirkkaasti iski oli, kun pikku Vee röhnöttää selkääni vasten vatsallaan täydessä unessa. Aamun aikana olin pojalle vastoin periaatettani tarjonnut päikkärimahdollisuutta laskemalla tämän omaan pinnasänkyynsä. Huutohan tästä kuitenkin joka kerta seurasi, kuten iltaisinkin.

Yhdeksitoista oli meno asioille. Ei muuta kuin nukkuvalle pojalle haalarit päälle, kantokoppaan ja koppa vaunuihin. Hienosti ne samat unet jatkui vielä bussissakin. Nukkuva mies jätettiin koiruuksien kanssa uunissa muhivan kaalilaatikon tuoksuun. Pää-asia, että edes joku tässä talossa joskus saa nukkua. Ihan sama kuka... ja ehkäpä tuo sitten hyvin levänneenä saattaisi jotain yleishyödyllistäkin tehdä. Ainakin vielä eilen kovasti moisesta yritti vihjailla, kun vapaapäiväänsä hehkutti. Suhtauduin kyllä jo tuolloin suurella varauksella, johon tuo toteamaan, että "Luuletsä mun sit pelaavan koko päivän netissä shakkia tekemättä mitään...?!!" Kerroin, ettei miehistä koskaan voi varmuudella tietää. Sen olen oppinut yhdeltä jos toiselta.

Puoliltapäivin tekstiviesti: "Taitaa iskeä migreeni". No niin. Niinpä niin. Ei siitä sitten sen enempää.
Elämässä on oltava konstit, jotta selviäisi tarvittaessa yksinhuoltajana. Oli unta alla minkä verran hyvänsä tai lapsia ties kuinka monta. Nyt niitä on puolitoista.

Kotiuduttuani tuskaili tuo, ettei tästä tule yhtään mitään. Tarvitsemme tänne kuulemma nyt jonkun apulaisen. Oli jo soittamassa äitiään avuksi. Kerroin, että tällähetkellä, tässä tilanteessa on tuo viimeisimpiä ihmisiä ketä tähän kaaokseen enää haluaisin. Eipä tuosta muutoinkaan liikoja ole kuulunut... pitää tätä nykyä yhteyttä vähemmän kuin Savossa asuessamme, jolloin soitteli useinkin valitellakseen sitä, miksi meidän pitää asua niin kaukana... Nyt ei tartteis valitella ja olis mahdollisuus nähdä tuota lapsenlastaankin niin paljon kuin mieli tekee, jos tekee.

Kyllä tämä tästä... pikku hiljaa ja noin. Kunhan vain ei tartteis lähtä synnyttämään vielä tänään ketään. Vaikka samapa tuo. Pikku Veen kummisetä soitteli kysyäkseen, miksen ole jo Tammisaaressa. Ihmettelin, jotta mitäpä siellä suotta hengailemaan. Varmistin kuitenkin hänet itselleni tarvittaessa mieheni tuuraajaksi, jos hätä iskee. Tuo kun omissa kivuissaan ihan kanttuvei.

Iltapäivällä nukahti pikku Vee väkisin syliini. Havahdutin hereille. Kannoin omaan sänkyynsä ja annoin nukahtaa sinne itsekseen. Tasan puolituntia nukuttuaan kiskoin takaisin hereille ja päivällispöytään. Nyt kitisee siihen malliin, ettei ihan ekana kuvittelis olevan suurempia ongelmia nukahtamisen suhteen.