Sitä tämä kaikki muutos ja kaikki ilmeisesti kaipaa.
Vaikka tässä kylässä on asuttu ennenkin, tuntuu hankalalta. Koti-ikävä vaivaa. Mietin, jotta hittojako minä täällä teen? Toisaalta ymmärrän, että täällä, nyt, tässä elämäntilanteessa voi oikeasti olla hyvä olla. Täällä kun kuitenkin se sosiaalinen verkosto on lujempi ja sitä saatetaan tarvita kohta enemmän kuin koskaan ennen.

Mutta mutta... Viime viikolla iski huoli. Alkoi tuntua siltä, että tässä ihan aikuisten oikeasti ollaan raskaana. Hyvähän se on tässä vaiheessa hoksata, kun laskettuun aikaan ei enää kuin pari kuukautta. Jokatoinen päivä tuntuu kroppa kiukuttelevan, joka toinen ei. Alaselkä kipeytyy iltaa kohti herkästi jos vähänki enemmän kantaa pikku Veetä ja muuta kipua ja kolotusta löytyy, jos moisia miettii.

Tällähetkellä en pelkää itse synnytystä. Enkä sitä, kuinka sitten pärjään kahden kanssa. Siihen on kuitenkin vielä aikaa... Enemmän pelkään sitä, jos kroppani sanookin itsensä irti jo ennen synnytystä. Vuosi sitten fyysinen kuntoni oli loppuun saakka hyvä. Vietin lähes koko viimeisen kolmanneksen itsekseni kotona Savossa. Pari kertaa kuussa, viikonloppuisin puolisoni meillä piipahti lomailemassa. Koirien lenkitykset sujuivat ja muutenkin reippailin kiitettävästi. Uudenvuoden aatto meni saunan lauteitten alla kuuratessa ja edes jotain supistusten tapaista hakemassa. Nyt en voisi kuvitellakaan moista.
Puhuin tästä pelostani miehelle. Tuumasi vain, ettei pitäne liikoja huolehtia. Että asiat kyllä järjestyy. Onhan noita ihmisiä onneksi lähellä, joita voi tarvittaessa avuksi pyytää. En vakuuttunut. Mietin vain sitä pahinta mahdollista. Että jos tämä fyysinen kunto romahtaa. Jos joudunkin vuodepotilaaksi tai mitälie. Enkä voisi enää kantaa omaa, jo olemassa olevaa poikaani. Ei täällä arkipäivisin ole sitä tukiverkostoa yhtään sen enempää kuin kotona Savossakaan. Ihmiset on töissä tai missälie. Tai joo, tällähetkellä onneksemme asuu kuitenkin lähellä edes yksi hyvä ystävä, jolla voisi olla myös päiväsaikaan aikaa. Mutta mutta, hänelläkin kipuja ja liikkuminen rajallista.

Viimeyönä puoliltaöin pikku Vee heräsi itkien. Ei rauhoittunut syliin, vaan hinkkasi vain korvaansa. Suppokaan ei tuntunut olevan mistään kotoisin. Alkukuun korvatulehduksen kontrolliin pitäisikin ihan näinä päivinä mennä. Reilun pari tuntia sitä itkua ja vaikerrusta kesti, kunnes syliini nukahti tuo pieni. Samaan aikaan toinen, vielä pienempi, siellä jossain sisälläni liikkui niin, että tuntui. Supistelikin. Asentoa sai hakea, jotta olisi kaikilla hyvä. Tälle päivälle sitten aika korvien kontrolliin, päivystysluontoisesti. Uskon vahvasti, jotta poistumme lääkäristä kera antibioottikuurireseptin.

Päiviin olisi hyvä saada sisältöä. Muutakin kuin kriisissä olevan talouden ja kotona vallitsevan vesivahingon selvittelyä ja selviytymistä päivästä toiseen. Pitäisi liikkua ihmisten ilmoille. Muuallekin kuin vieressä olevaan leikkipuistoon. Kotona kun aika menee herkästi vain tuon pienen perässä juoksemiseen ja EI-sanan karjumiseen. Milloin ollaan kiusaamassa koiria, milloin sormet videolaitteiden sisällä tai erilaisissa sähköjohdoissa tai missä tahansa, mikä ei niin suotavaa. Eilisaamuna pääsi syöttötuolista nousemaan suorille jaloille ihan noin vain. Siihen päälle voitonriemuinen hihkaisu, jotta "pääsinpäs kuitenkin, jee!!" ja ihmetyksestä kummastunut ilme, kun äitinsä kiskaisee välittömästi takaisin istumaan karjuen, ettei saa nousta tuolista. Äiti on vähän väsynyt.

Nyt on sellainen olo, että viimeisen kolmen kuukauden aikana on sattunut yhdelle ihmiselle liikaa. Häät järjestelyineen, muutto, työssäkäynti, lapsen hoito, vesivahinko ja kaikki... Sellainen olo, että nyt voisi hetken aikaa olla ja huokaista. Mutta, kun yrittää vain olla, niin ei sekään ole hyvä. Sitä jää miettimään näitä kaikkia viimeaikojen tapahtumia ja morkkistelee itsekseen. Tuntuu, ettei omien ajatusten kanssa olekaan hyvä. Ne ei välttämättä olekaan hyviä juttuja. Kun ei ole ennättänyt missään välissä puhaltaa ja käsitellä sitten niin mitään. Höyryveturin lailla vain eteenpäin. Hullua. Ei kai ihme, jos nyt olo kuin kaaoksessa. Hetki kerrallaan. Päivästä toiseen. Selviytymistä.

Anoppi ei osaa, kuin toistaa lausettaan: "Mä en ymmärrä, miten sä tuut pärjäämään ja selviimään kahen kanssa?!!" Niin, voiko sitä kukaan ymmärtää. En tiedä. Mutta mun on yksinkertaisesti vain pakko. Ei kahden alle vuoden ikäisen kanssa voi olla pärjäämättäkään. Muuten kävisi hullusti.

Ei tämä kaupunki omaa yksinäisyyden tunnetta mihinkään poista. Täällä on vain liikaa ihmisiä, jotka juoksevat paikasta toiseen hoitaen kukin asioitaan. Hyvä jos naapuria saatetaan pikaisesti tervehtiä nyökkäämällä. Tämä ei ole minun kaupunkini. Koillis-Savo tipahti toissapäivänä postilaatikkoomme. Sai hyvälle mielelle.
Kuitenkin on opeteltava asennoitumaan tähän kaupunkiin. Edes täksi määräajaksi.

Viimeyönä synnytin unissani. Jälleen kerran. Nyt ei pienen sukupuoli ollut mitenkään avainasemassa, vaan paikka. Unessani kotiuduin Tallinnan reissulta kera hyvän ystäväni ja vastasyntyneen pienen. Katsotaan, kuinka käy... ylihuomenna saan reissua varten anotun, uuden passin.