Voi, että... voi pienen ihmisen sairaus olla sinnikäs. Tänään vasta on näyttänyt sille, että alkaisi oikeasti helpottaa. Ei enää yski, ei rohise öisin ja räkäkin vähenemäänpäin. Kuitenkin sanoisin, että tämä sairaan lapsen hoitaminen yksin kotona tosiaan käy ihan työstä. Auvoista yksinhuoltajan arkea huutavan lapsen kera hetimmiten avioliiton solmimisen jälkeen. Elämä on.

Enää kymmenen päivää, niin määräaikaisuuteni loppuu ja voin huokaista. Tehdä lähtöä pojan kanssa etelän suuntaan sitten, kun tuntuu oikealta. Toisinsanoen sitten, kun siinä huushollissa Vantaalla on muutakin kuin seinät ja vuodesohva. Ajatuskin siitä, että menisi täysin keskeneräiseen tuntuu luotaantyöntävälle. Kuitenkin, kun niillä tarpeellisimmilla kalusteilla on paikka, mistä ne tuohon väliaikaiseen kotiin hakea. Mitä vähemmän, sen parempi. Kuitenkaan ilman sänkyjä tämä perhe ei pärjää.

Viimeviikonlopun juhlien ja tämän viikon sairaan lapsen hoivaaminen on saanut vahvaksi tunteen siitä, etten mihinkään ylimääräiseen rupea. Energiaa kaikenmaailman asioihin on palanut aikas kiitettävästi viimeisen kolmen kuukauden aikana. Nyt saa jatkossa joku muu käyttää energiaansa.

Ensi viikko toivottavasti kertoo, mikä on tuon vesivahingosta koituvan remontin aikataulu. Toivottavasti. Tässä huushollissa on vielä kovasti työtä, ennenkuin pääsen starttaamaan Peugeotin.