Se, etten ole taas ainakaan viikkoon kirjoittanut ei tarkoita sitä, että tämä arki olisi jotenkin pitkäveteistä, tylsää tai muuten tappavaa. Ei. Päinvastoin. Hektisyys on päivän sana. Sattuu ja tapahtuu kerralla niin, että hyvä jos itse pysyn perässä. Kulunut viikko referoituna:

maanantai: Pahempi puoliskoni sai puhelinsoiton, jossa varmistui, että oikaisupyyntönsä liittyen hakemaansa koulutukseen on suuressa kokouksessa käsitelty ja hyväksytty. Kertoivat koulun alkavan ma 18.8.08 kello 11.00, jolloin olisi syytä olla läsnä. Tarkemmat tiedot tulee sitten kirjallisesti postitse.

tiistai: varauduttiin jo henkisesti pahemman puoliskon koulun alkuun. Pohdittiin, kuinka toimia jos toinen töissä ja toinen koulussa kaukana (eikä tietoa, kuinka pitkä ensimmäinen lähiopetusjakso olisi) ja perheessä 7kk:n ikäinen poikalapsi, jota ei sovi heitteille jättää. Selviteltiin mahdollisuuksia kunnalliseen päivähoitoon näin pienen kohdalla, sillä määräaikainen työsuhteeni kuitenkin hyvin sitova. Kertoivat, että yleensä ei alle 9kk:n ikäisiä oteta hoitoon, mutta tämänkaltaisissa akuuteissa tilanteissa, joissa hoidon tarve näinkin lyhyt (yht. 7 päivää) toki tullaan vastaan ja hoidetaan mielellään. Kuntamme ryhmiksessä kuulema olisi tilaa. Täytyisi vain varata aika tutustumiskäynnille. Tämän tiedon jälkeen koin itseni maailman paskimmaksi mutsiksi. Näin pieni ja nyt jo päivähoitoon... Paska mikä paska.

keskiviikko: posti tuli. Valkeni, jotta tuota lähiopetusta koulussa olisi enemmän kuin osattiin kuvitellakaan. Intensiivistä opiskelua jouluun saakka. Sitten pari kuukautta muualla, jonka jälkeen taas pari kuukautta koulun penkillä ja loppuosa koulutuksesta käytännön työssä. Hetken hiljaisuutta ja äänekästä miettimistä. Lopputulos: järkevin vaihtoehto tässä tilanteessa on, että koko perheemme siirtyy sinne, missä on opiskeltava. Minua ei määräaikaisen työsuhteeni jälkeen tähän kotiin mikään tai kukaan sido. Mulla alkaa äitiysloma ja olen valmis viettämään vaikka koko seuraavan vuoden ties missä. Tärkeintä olisi kuitenkin saada tuolle pahemmalle puoliskolle ammatti ja tuo kyseinen koulutus vaikuttaa sen verran hyvälle, ettei tätä tilaisuutta sovi jättää käyttämättä. Niin hankala kun koko kouluun haku prosessi oli valintakokeineen päivineen.
Pistettiin hakupaperit HOASille erittäin painavin perusteluin, jossa erityisesti perhetilanteemme halusimme esille tuoda. Minä en voi jäädä yksinäni poikani ja kahden ison koiran kanssa Savoon odottelemaan joulupukkia. Vaikka vahva ja kykenevä olisinkin, on minullakin omat rajani, jotka tulivat nyt vastaan. Lapsi kainalossa ja koira hihnassa ei lähdetä talvipakkasilla synnyttämään.

torstai: Soitin HOASin asuntotoimistoon ja varmistin, että hakemuksemme liitteineen varmasti oli perille tullut. Oli juu, muttei vielä käsitelty. Selvitin lähes itku kurkussa tilannettamme puhelimitse asuntosihteerille. Hetimmiten puhelun jälkeen tuli sähköpostitse vahvistus asunnon haun aktivoinnista. Kertoivat kuitenkin silloin puhelimessa, mitenkä tällähetkellä ei edes kaikille ulkopaikkakuntalaisille voi asuntoa tarjota ja tiukka on tilanne. Unta sai illalla odotella, kun mietin itseäni ja lastani ja tuota joka syntyy talvella ja tulevaa syksyä ja tätä koko yhdistelmää ja siitä koituvaa ahdistusta. Naimisiinkin pitäisi mennä ja olla muka onnellinen, mutta koin itseni maailman yksinäisimmäksi.

Perjantai: piti lähtä ajelemaan Joensuuhun, jotta saatais auto katsastettua ja samalla vihkipappiamme treffattua. No, setä sähkömiehen ansiosta asunnossamme paljastui suuremman luokan vesivahinko. Oli kesäkuussa kotonamme käynyt putkimies hieman tyrinyt toimissaan. Eteisen lattian alla lainehti. Jätin sen pahemman puoliskoni selvittelemään sitä sotkua kotiin ja purkamaan eteisen lattiaa palasiksi ja lähdin elämäni ensimmäistä kertaa autoa katsastamaan. Helvetinmoisessa rankkasateessa pieniä mutkaisia teitä. Jeppa jee. Eihän se läpi mennyt, muttei nyt sentään täydellistä ajokieltoakaan langetettu.
No, jos jotain pahaa, niin samalle päivälle myös jotain hyvää. Firma, josta putkimies kesäkuussa tuli, kävi paikkaamassa vuotavan putken ja selvitteli, jotta koko sotku menee heidän vakuutusyhtiönsä piikkiin. Todennäköistä kuitenkin, että koko eteisen lattia uusitaan + laminaattia ja laattaa samalla sillä se kaikki mahdollinen kosteus on saatava pois ennen suurempia vahinkoja. Remonttimme siis etenee siitäkin huolimatta, että pahempi puolisko lähtee sinne kouluunsa. Toiseksi: sieltä asuntotoimistosta soitettiin ja kerrottiin, että meille olisi nyt heti vapaa perheasunto. Asunnosta reilu pari kilometriä matkaa mieheni opinahjoon. Ei yhtään hullumpi juttu. Vantaa kutsui siis samantein. Ei muuta kuin suunnittelemaan, kuinka tämä tilapäinen muutto toteutetaan. Huonekalut lainataan tai hankitaan käytettynä mahdollisimman pitkälle, jotta ne voitaisiin ensi kesän koittaessa myös jättää sinne PK-seudulle. Ehkä tämä tästä... varmastikin.

Lauantai: asioiden sisäistämistä, huokailua ja tukilapsia. Erotyötä näistä tukilapsista. Kaikkea sitä... Enää kaksi viikkoa aikaa ja asteltava alttarille sanoakseen "Tahdon". Paniikki!!

Sunnuntai: Pahempi puolisko ja poikanen lähtivät Vantaalle. Pääsivät majoittumaan hyvään kotiin, jossa poikaselle hyvä hoito siksi aikaa ku isäntä koulun penkillä. Huomenna mahdollisesti saattaa olla jo avaimet uuteen väliaikaiseen kotiin hallussa. Huomenna alkaa se koulukin.
Huomenna olisi myös vietävä toinen auto huoltoon ja katsastettava. Neuvolassakin käytävä ja sydänääniä kuunneltava. Moinen ei vieläkään oikein innosta. Nuo nyt tuntuvat liikkeet tuntuu paremmalta kuin mitkään äänet ja huminat monitorissa. No, pelkopolille ennättää vielä ennen muuttoa.
Alle kaks viikkoa häihin ja tämä kaikki kaaos ja kaikki. Hektistä. Hurjaa. En tiedä, mitä ajatella.