Nukun huonosti ja liian vähän
ja kun nukun näen pahan unen
mistään ei ole jäljellä mitään
ympärilläni en näe ketään...
-T. Rautiainen

Mulla ei ole mitään sanottavaa. Tai ei ainakaan ole ollut. Tai siltä ainakin tuntuu.
Viimeiset päivät tai viikot tai mitkälie, ovat menneet kuin sumussa. Mihin tämä toukokuu katosi? En tiedä.
Kuukauden saldo: poika hinkkaa ikeniään kuin viimistä päivää. Tehnyt tuota jo 6-8 viikkoa. En enää muista. Ajoittain toki rauhallisempaa, eikä niin kovin kutia. Sitten se taas alkaa, sellainen loppumattoman oloinen kipuhuuto. Ei toki niin pitkäkestoinen, kuin se vatsakivun aiheuttama silloin vastasyntyneenä, mutta nyt menee ääni korkeammalla ja kovemmin. Itse seurannut sivusta remontin etenemistä (hitaasti mutta varmasti) huushollaten sen, mitä joutanut. Olen pohtinut, mahtaako elämäntarkoitukseni kenties olla loputon toisten jälkien siivoaminen? En enää tiedä itsekään. Pakenin kotitöitä PK-seudulle. Ei se reissaaminen pojan kanssa kahden mitään väsymystä poistanut.  Ehkä niistä univeloista pääsee sitten joskus lasten lentäessä maailmalle...?  Jos sittenkään.

Tasan kolme kuukautta siihen, kun Muuruveden kirkon kellojen pitäisi soida. Tai näin lukee ainakin toistaiseksi Juankosken seurakunnan varauslistalla. Juhlapaikan isäntäkin soitteli ja varmisteli varaustamme. En perunut. Pari viikkoa sitten alkoi tuo pahempi puolisko hahmottaa mahdollisen häästressini. Asioiden eteen olisi ehkä järjesteltävä ja suunniteltava jotain, jos mitään juhlia haluaa. Minä en yksinäni mitään valmistele, mikäli olen jonkun toisen (kuin itseni) kanssa naimisiin menossa. Haluan sellaiset juhlat, mitkä ovat meidän molempien, eikä vain minun näköiseni.  Viimein on ainekset kutsukortteihin kasassa.  Jos ne eivät ole lähetyskunnossa juhannukseen mennessä, voinen perua kirkon ja juhlapaikan. Tällähetkellä vielä melko toiveikas olo. Ehkä tämä tästä...

Viime viikon paras ratkaisu oli nukkua yksi yö vierashuoneessa. Yksin korvatulppien kanssa. Ne tulpat kyllä lensi yön aikana minnelie, mutta eipä tuo tahtia haitannut. Kuitenkin  kokonaiset yöunet. Seuraavana yönä poika nukkuikin kokonaiset seitsemän tuntia putkeen. Oikein isojen poikien unet!  Noilla unilla saattoi jo ajatella töihinpaluuta, joka olikin ihan oma episodinsa.

Vakaaaikomukseni oli aloittaa työt ma 26.5. Näin oli pomon kanssa sovittu. Kyllähän tuo oli vähän kaavaillut, että jo viikkoa aiemmin olisin aloittanut ja työvuorolistatkin sen mukaan teki, mutta totesi sitten tulkinneensa kesälomasysteemit väärin ja kysyi, josko kuitenkin aloittaisin viikkoa myöhemmin, eli silloin ma 26.5. Juu, juu; sopii. Edellisenä päivänä, puoliltapäivin ehdinkin jo ääneen iloita, että kiva aloittaa työt nimenomaan maanantaina ja aamuvuorolla. Alkuviikosta ja aamuvuoroissa kun yleensä työntekijäresunrssit olleet sen mukaiset, että 8kk:n "loman" jäljiltä varmasti mukava palata töihin. Muutama tunti tämän toteamisesta työpaikaltani soitettiin. Ihmetellen vastasin ja toisessa päässä ääni kyseli varovaisesti, mahdanko olla tulossa töihin?! Juu, niin siellä seinässä, työvuorolistassa luki, että sunnuntaina iltavuoroon. Hetken keskustelun jälkeen totesin, etten ole vielä startannut autoa ja suunnannut kohti Kuopiota, joten kyllähän tästä toki töihin irtoan, ettei tarvitse työkaverin yksinään pyörittää sitä koko 23päistä mielenterveyskuntoutuskotia. Joku moka sillä työnantajalla sattunut, kun kerralla työvuorolistat koko kesälle teki. Muuta selitysmallia ei ole. Työmaalle päästyäni sain kuulla viime syksynä sattuneista irtisanomisista. Nyt on kaksi työntekijää vähemmän, mikä näkyy etenkin aamuvuoroissa, joissa työn luonne ja tehtäväkuvaukset muuten hieman muuttuneet. Juurikaan ei paikallaan istuskella, vaan hoidollisten toimenpiteiden, arjen pyörittämisen ja kaiken muun hyvän lisäksi siivoillaan kera asiakkaiden ja paljon. Että se siitä pehmeästä laskusta...

Kulunut viikko onkin ollut melkoista sirkusta. Niin kotona kuin töissä. Tämä pehmeä lasku töihin ja siihen päälle tuo 2-vee tukilapsi. Lasken jo päiviä, milloin kesäkuun viimeinen koittaa ja tuo tukiperhesopimus tämän pojan kohdalla päättyy. Meillä ei ole jatkossa resursseja jatkaa sopimusta, mikäli pojan perheellä tarve jatkuisi. Samalla kun itse painan täyspitkää työpäivää mietin, kuinka tuo pahempi puolisko mahtaa pärjätä siellä kotona kahden pienen kanssa. Kotiin päästyäni hoidan kotitöitä sen, mitä kykenen ja nukun, minkä voin. Siis aivan liian vähän. Kaikkeen en kuitenkaan voi revetä. Viimein taisi tuo puolisonikin tämän väsymykseni todella tajuta, kun aamusella ääntäni korotin. Pisti jatkamaan unia. Unessa minut oli pojan kanssa sijoitettu paikallisen sairaalan psykiatriselle osastolle pojan kanssa. Mies lepäili kotona kaikessa rauhassa vanhempainvapaillen. Se, miksi poika oli tuossa unessa kanssani osastolla johtui siitä, että pitäähän hoitohenkilökunnan saada konkreettisesti nähdä, kuinka äiti pärjää lapsen kanssa. Siitäkin huolimatta, että äiti olisi sairaslomalla töistä...

Tänään pyykkejä laitellessani koneeseen tuli tuo pahempi puolisko muistuttamaan, että mulla olisi tänään vapaapäivä. Kysyi, mitä haluaisin vapaapäivänäni tehdä. Kerroin rehellisesti nieleskellen, etten todellakaan tiedä. Päässäni oli ainoastaan kaksi vaihtoehtoa: joko nukun koko päivän tai sitten siivoan hullun lailla. En tiedä osaanko muuta. En muista. Ystäväni yritti tekstiviestissään kertoa, että ainakin Helsingissä on ihanan kesäinen ilma ja ilmeisesti täälläkin jo tuoksuu kesä. Oli ulkona kävelemässä ja kehoitti tekemään samoin. Pahempi puolisko kielsi siivoamasta, joten päädyin makaamiseen. Mies imuroi, moppasi, laittoi tiskit ja herkullisen päivällisen ulos. Parhaillaan laittaa pyykkejä. Olen todella tainnut näyttää loppuun kulutetulta. Ensyöksi vierashuoneeseen niin jaksaa seuraavat neljä päivää töitä.

Toissailtana tuo pahempi puolisko käytti poikaa kehoituksestani terveyskeskuksen päivystyksessä. Tuolle lähes jokailtaiselle huudolle kun ei loppua tunnu näkyvän, vatsa toimii kiinteitten sapuskoitten ansiosta eikä ne hampaatkaan vielä esillä ole. Josko kuitenkin korvatulehdus? Mistä minä sen voin tietää, sattuuko se todellisuudessa ikeniin vai korviin?! Ehkä tämä mahdollisuus on kuitenkin tsekattava ja eliminoitava. Tohtorin mukaan korvat oikein hyvässä kunnossa, nielu OK, mutta ikenet todella turvoksissa. Yläikenistä saattaa tunteakin jotain kovaa ja terävää, mikä ei vielä ihan kunnolla näy. Lääkkeeksi kehoitti antamaan yötä vasten suppoja, jotta kipu antaisi niin pojalle kuin muullekin perheelle unen. Oltais me maltettu oottaa noitten hampaitten tuloa kyllä niin paljon pitempäänkin... pienelle varmaan melkoisen kova pala, kun tuollainen vaiva kiusana ja tämän lisäksi hoksannut, miten ryömitään eteenpäin ja näyttää melkein jo konttausasentoa hakevan. Pylly vain nousee ylös, kun poika pistää kantapäät lattiaan ja jollain voimalla polvet suoriksi. Muutenkin näyttää tuo oman kehon hallinta olevan aika hyvällä mallilla. Sormet löytää varpaat ja varpaat suoraan suuhun. Ilmakylpyillessä on maailman parasta hupia ilmeisestikin tarrata omasta pippelistä kiinni ja vetästä kohti taivasta. Ihmettelen, ettei tuo touhuaminen ala jo tehä kipeää...
Ehkä nuo meiän miehet oppivat vielä kotitöitäkin tekemään töissäollessani...

Raskaus etenee. Toinen kolmannes jo menossa. Tätä ajan juoksua en ymmärrä. Vuosi sitten se tuntui vain matelevan. Ainoa, mikä mistään raskauksista mitään muistuttaa, on tihentynyt virtsaamisen tarve. Yleensä en öisin vessassa käy. Ensivuosi pelottaa. Vaikka, onhan ne jotkut muutkin pienillä ikäeroilla selvinneet hengissä.