Olen kuvitellut, että elämä äitiyslomalla olisi jotenkin tasapaksua ja tylsää. Niin, että siihen voisi jopa kyllästyä. Sitä se ei todellakaan ole. Ei ainakaan meidän perheessä. Joskus melkein toivoisi, että olisi...

Viime viikolla tuntui, että talouselämämme on yksi iso suo, johon vain uppoaa ja uppoaa. Tällä viikolla joku kuivasi suon. Aurinko on kyllä kivasti paistanut täällä PK-seudulla. Ihan ilokseen lenkkeilee ulkosalla. Eilen pyöriteltiin kummallisia summia verkkopankissa. Ykkösiä ja nollia. Sellaista, mitä ei minun ihmisen mieleni edes käsitä. Lopputulos: kolmasosa asuntolainoista maksettu ja lähes kaikki laskut hoidettu. Vielä jäi jokunen tonni setä verottajaa varten.

En tiedä, onko väärin ajatella taloudelliselta kannalta, että on hyvä, kun joku kuoli. Näin minä kuitenkin ajattelen. Ehkä en ajattelisi, jos kyse olisi omasta sukulaisestani, vaikka tuleva sellainen olisikin ollut. Mutta, jos se ei olisi kuollut, olisi niitä velkoja kyseiselle kertynyt vielä enemmän ja lopulta tuo olisi juonut sen asunnonkin, joka onneksi saatiin melko pienessä ajassa pois myytyä (vaikka edukkaasti menikin). Viimeyön unessani olin Porissa. Unessa oli niitä kolmen leijonan viskipulloja koko asunto täynnä. Lattiasta kattoon. Kolme huonetta ja keittiö. Heittelin pulloja parvekkeelta alas kohti juna-asemaa. Asemarakennukseen en kuitenkaan tähtäyksestä huolimatta osunut.

Perjantaina lähettiin ajelemaan kotoa kohti etelää. Tarkoitus oli lähteä puoliltapäivin. Noh, puoli kahta tuo tiuku repi, kun starttasin. Syy ei ollut sen, että lapsi hidastaisi. Kyllä se aika johonkin ihan muuhun tärvääntyi... Se väite, että lapsiperheillä kestää aina ja ovat aina myöhässä voi pitää paikkaansa, mutta vanhemmista se ajankäyttö ensisijaisesti kuitenkin on kiinni ja siitä ajoituksesta. Järjestelmällisyydestä ja suunnitelmallisuudesta. Eväspizzat ja pakkaamiset voisi hoitaa edellispäivänä. Samoin kuin auton rassaamiset.
Niin, auto... niitä tulee ja menee. Kuulemma. Pää-asia kuitenkin se, ettei hajota itseään, vaikka peltiä menisi kuinka. Niin sanoo ainakin tuo rakkaimpani. Mutta kylläpä se silti harmittaa... se, että lähti se auto perjantaina lapasesta. Olihan silläkin toki osuutta, että aurinko paistoi kirkkaana kohti silmiä, tie oli mäkinen ja mutkanen. Peilijäässä kuitenkin vaikka plus asteita kaksi. Sitten lähti takapyörät heittämään, käänsin rattia joka tuntui turhalta. Tuon ansiosta ne renkaat kuitenkin kääntyivät ja takaosan luisu vain vaihtoi suuntaansa. Mieheni takapenkiltä pyysi kumman rauhallisesti minua pistämään kytkimen pohjaan. Näin tein ja suoraan toispuolelle tietä ja vinossa liu'ussa kylki edellä ojaan. Siihen rysähtäessä tajusin, että auto meni kyljelleen, lapsen turvakaukalo vieressäni keikahti hieman, oma pääni kolahti aurinkolippaan ja sitten palauduttiinkin takaisin pyörien päälle. Auton pysähdyttyä lopullisesti, hyppäsi tuo Mies samantein autosta ulos ja aukaisi kuskin puolen oven. Huolestuneena ja ehkä hivenen säikähtäneenä kysäisi vointiani ja vastauksen saatuaan vain pussaili. Tuossa vaiheessa vain itse mietin, kuinka voi jollakin olla kumma tapa reagoida, kun toinen tärvää auton. Poika nukkui koko rytinän ajan ja koirat takana osasivat jotenkin maastoutua, etteivät lähteneet minnekään sinkoilemaan. Ei muuta kuin soittelemaan hinausautoa paikalle. Oltiin Joutsan kohilla (Niin, tarkoituksemme oli ajaa "oikoreittiä", jotta olisimme puolituntia aiemmin perillä!) ja kertoivat puhelimessa hinausauton tulevan Jyväskylästä. Siihen loppui se kiire siltä päivältä. Voitiin rauhassa katsella tilannetta. Lähistöltä traktori pysähtyi kohdallemme, nuori poika traktorista haki jostain järeää kettinkiä, jonka avulla hinattiin automme ylös. Tulos: ei ulkoisia vaurioita missään kohti autoa, konepelti aivan täynnä lunta ja alustan kunnosta ei tietoa, kun lumen läpi ei nähnyt... Auto liikkuikin eteenpäin ja moottori kävi. Perheemme autoissa kun täydet vakuutukset on, oli silti paras hinata tuo auto korjaamoon. Jyväskylään siis. Onneksi allamme oli kuitenkin maastoauto. Pienemmässä olisi voinut käydä tosi hullusti. Ja onneksi siinä liukastellessa ei vastaan tullut yhtään autoa. Muuten olisi käynyt vielä hullummin.
Tunti ooteltiin hinausautoa. Sitten kohti Jyväskylää. Kaks ja puoltuntia saatiin junaa odotella matkakeskuksessa, jotta päästiin määränpäähämme, Espooseen. Oltiin me varmastikin näky: minä ja minulla kantoliinassa poika, toisessa kädessä hihnassa koira ja toisessa kassi, selässä reppu. Miehellä toinen reppu, kassi, laukku ja koira... Siinä junaa odotellessa ei voinut muuta kun nauraa: eiköhän enskesänä lähdetä koko karavaanin kanssa interreilaamaan! Mahtaisivatko koirille myydä reililippuja?
Autokorjaamosta eivät luvanneet edes vilkaista autoa koko viikolla. Kuulemma melkoisesti ruuhkaa. Niin, olihan viime viikolla se melkoinen lumimyrskypäiväkin, jolloin autoja meni melkoisesti... omamme ei siis ole ainoa. Jotenkin on kuitenkin junailtava itsemme takaisin kotiin. Sinne olisi jo ikävä... vaikka tuo pahempi puoliskoni onkin ainakin 10.päivään saakka. Menivät kutsumaat hänet fyysisen osuuden pääsykokeisiin, josko huolisivat opiskelemaan vankeinhoidon perustutkintoa. Katsotaan...

Eilen jäin tuijottamaan pojan ihoa: vaippa-alueella siinä kyljessä, mihin kertakäyttövaipan muoviosuus ulottuu hirmusta näppyä. Vaippaihottumaa! Minulle pienikin voi olla hirmuista. Hyvä, etten itkuun purskahtanut (Niin, ne hormoonit, hormoonit!!) ja kirosin, kun en pakannut niitä kestoja mukaan ja pese täällä päivittäin vaippapyykkiä. Pysyisi iho parempana. Koti-ikävä kasvoi.
Eilisiltana ennen nukkumaanmenoa mietin, mitkä asiat tekevät paikoista kodin. Ne on ne asiat, joita elämässään mukanaan on kantanut tai edes se tieto siitä, että on paikassa, jossa saa olla rauhassa ja omissa oloissaan. Kotimme Kaavilla on hyvä paikka asua. Tykkään. Mieheni tosin on jo mielessään muuttanut Härmään... siihen yhteen, ainoaan ja tiettyyn taloon. Aivan kuin enoni vaimo. Siinä olisi puolensa ja puolensa. Katsellaan nyt kuitenkin vielä rauhassa, ilman hätiköintiä. Tehdään keittiöremppa loppuun, valmistetaan eteinen mieleiseksemme ja laitetaan tuo tämänhetkinen kotimme kivaksi. Ei tässä kiire ole. Vuodessa ehtii tapahtua vielä vaikka mitä. Ainakin meidän perheessä...

Raskaus tuntuu jatkuvan. Tai ainakaan alapäästäni ei mitään kummaa ole ulos tullut (toisin kuin yläpäästä!). Toissailtana poikani puklasi olkaani vasten lattialle oikein kunnon lammikon. Yhtälailla nousi puklu omaankin kurkkuuni. Tällähetkellä tuntuu, että maailmassa ei voi olla mitään kuvottavampaa kuin pienen vauvan maitoinen eltaantunut oksu. Ajatuskin pistää etomaan. Tätä en vuosi sitten tiennyt... Mitäköhän muuta yllättävää tulee vastaan, kun toista odottaa, jos tätä nyt loppuun asti odottaa...?! Toistaiseksi ainakin vaikuttaisi siltä.
Moni, jolle tästä siunatusta tilastani olen kertonut on ihmetellyt ja kummastellut. Tuumaavat, että kyllähän siitä viime kesänä ja syksynä leikillään puhuttiin, että jos tammikuulle asti yli menee, niin loppuvuonna sitten toinen, mutta että eihän tuollaista nyt ihan oikeasti voi tapahtua?!! Hui kauhistus! Vahinko varmaankin...
Niin, no.. jos tietoisesti ei käytä ehkäisyä ja tietoisesti ajattelee, että seuraava saa tulla sitten kun on tullakseen tai vaikka heti. Tuskin se silloin mikään vahinko on? Hullulta tämä kyllä tuntuu ja kuulostaa minustakin. Eihän tällaista oikeasti tapahdu?! Ja eihän etenkään vastasyntyneen vanhemmat, joiden esikoinen oikeasti kärsi jonkinmoisesta koliikista, voi haluta heti perään toista kiljukaulaa? Näin tämä nyt kuitenkin meni ja rauhassa kattellaan, meneekö loppuun saakka. Ehkä minä olen jonkinmoiset hedelmällisyysgeenit äidiltäni ja mummoltani saanut. Ja kai sitä ihmiset on joskus hullummastakin selvinneet? Luulisin.

Mummoni kirjoitti muistelmissaan esikoisensa syntymän jälkeisestä ajasta seuraavaa: "Jouluna meitä oli siis kokonainen perhe - siis kolme henkilöä. Poika oli tietenkin isän silmäterä, ei yksin äidin. Isä osallistuikin poikansa hoitamiseen, kun vain omilta virkatehtäviltään jouti. Seuraavien lasten hoitoon ei enää tainnut olla niin mielenkiintoa eikä myös aikaa. Mutta sitten maaliskuulla tuli yllätys. Vatsassani alkoi tuntua vähän kummalliselta, aivan kuin odottaisin, mutta miten se voi olla mahdollista, kun imetin, eikä kuukautisiakaan ollut tullut, mutta niin vain oli, että kun tilattiin aika tohtori Jokelalle Ouluun ja hän tutki ja totesi minun odottavan ja määräsi minun heti lopettamaan imettämisen ja minä tulin Oulusta vähän epämääräisin tuntein kotiin...".
Niin, ehkä se on geeneissä, voiskohan...?! Ja jos nyt kerran on alettu lapsia tekemään, niin tehdään sitten isosti. Jos mahdollista, niin vaikka ne kaksi samalle vuodelle! Vaikka aika epäuskoinen olen vieläkin, kaikista raskausoireista huolimatta... joka kerta vessassa käydessä paperia katson, pönttöä vilkaisen enkä voi kun ihmetellä.