Poika tänään 2kk ja 3päivää. Aika juoksee, poika ei sentään vielä.

Viimeyönä ei uni ottanut alkuun tullakseen. Poika nukahti jo 20.30. Vahingossa kai... omaan huoneeseensa, omaan sänkyyn. Ei kai sitä sieltä enää kymmenen jälkeen suotta liikutella mihinkään toisaalle nukkumaan. Niin makoisasti näytti nukkuvan.
Itseäni valvotti. Mietin, kuinka lapsi kasvaa. Sitä, kuinka se tuossa ihan lähellä, viereisessä huoneessa jo nukkuu niin tyytyväisenä. Sitä tuhinaa ei kuulunutkaan enää ihan korvan juuresta eikä kukaan paukutellut pienillä käsillään äitiyspakkauksen laatikon seiniä, missä pääsääntöisesti aiemmin nukkui. Kaikkein parhaat unet tuo näyttää nukkuvankin tuossa pienessä omassa pinnasängyssään. Siinä on kuitenkin pienellä tilaa heilutellä käsiään ja jalkojaan. Sehän se valvotti...
Puoli kahelta tuo kuitenkin heräsi huutavaan nälkäänsä. Pomppasin salamana siihen pienen omaan huoneeseen. Oli poika mönkinyt sängyssään ihan päätyyn ja pää heilui päätyä vasten. Onneksi on pehmoinen suoja, joka sängyn reunoja kiertää... Söi reippaasti ja nukahti viereeni. Taas sai unta hakea. Nyt sitä häiritsi tuo pieni, joka heilui ja takoi minua pienillä nyrkeillään, unissaan toki. Ehkä tämän kaiken keskellä vielä itsekin opin nukkumaan, kun kerran poikakin nukkuu.

Tänään oli kaksikuukautisneuvola. Samassa yhteydessä oma jälkitarkastukseni. Kaikki hoitui siinä samalla.
Ensin oma tarkastukseni: verenpaine oikein hyvä! 116/65 (kuten koko raskauden ajan), paino tismalleen sama kuin viime keväänä raskauduttuani. Eilisen labranäytteeni tulokset OK, ainoastaan hemoglobiini hieman alakantissa, 119. Raskaustestikin oli negatiivinen. Setä tohtorikin kehui kovasti, kuinka hienosti olen synnytyksestä palautunut, vaikka itse synnytys olikin haastava. Kysellessään, olemmeko millaista ehkäisyä miettineet, tuumasin että joo, ollaan mietitty josko mahollisimman pienellä ikäerolla sen toisen saisi. Kiitos ei ehkäisylle. Täti neuvolan siinä vieressä hymyillen myhäili, että "Niin kai se on hyvä samoilla valvomisilla se toinenkin hoitaa...".

Poika oli kuin itse aurinko! Hurmasi setä tohtorin ja täti neuvolan. Hymyili, naureskeli, jutteli paljon ja kontaktia otti erinomaisesti. Kehuivat kovasti. Mielestäni ehkä liikaakin. Yritin realisoida ja kertoa, että osaa tuo pieni kyllä komentaakin, huutaa ja jopa raivotakin. En tiedä uskoivatko. Kasvaakin tuo oikein kivasti. Keskikäyrän ja alakäyrän välissä. Mitälie sitten ikinä tarkoittaakaan. Pituus pienellä jo 57cm ja paino tasan 5500grammaa. Ei hassummin.

Neuvolan jälkeen kauppaan. Ostin paketin vaippoja. Tuntui todella oudolle pistää se paketti siihen liukuhihnalle. Oli olo, kuin olisi ostanut 13,- eurolla silkkaa roskaa, mikä ei edes maadu. Kestovaippailu meidän perheessä tekee tehtävänsä. Kuitenkin taitavat nuo kertakäyttöiset viikonlopun reissua helpottaa. Ei tartte vaippapyykkejä kuljetella mukana. Laskin juuri, että kuukauden vaipat kertakäyttöisinä tekisi palttiarallaa 40,- euroa. Tähän mennessä, kahdessa kuukaudessa olisi kulunut tuon poikamme vaipattamiseen 80,- euroa. Arviolta satanen on tainnut mennä kaikkineen noihin kestovaippahankintoihin. Noilla tämänhetkisillä vaipoilla, tällä kasvuvauhdilla, uskoisin pärjäävämme jopa kesään. Eli meidän perheessä käytännössä tämä taitaa todellakin kannattaa, vaikka moni tuntuisi epäilevän.

Kovasti tänä päivänä noita euroja saakin laskea... tämänhetkiset tulomme kun tältä vuodelta ovat koostuneet lähes yksinomaan minun äitiysavustuksista + pahemman puoliskon vanhempainvapaasta. Onhan tuo toki tänä vuonna työttömänäkin ollut ja ilmoittautunut virallisesti työnhakijaksi. On toimitettu lappua jos toista, mistä ilmenee viime vuoden palkkatulot, kouluista eroamistodistukset yms. yms. joiden perusteella sitten tämän päivän päätös: mieheni on päätoiminen opiskelija! Ei siis ole oikeutettu päivärahaan. (niin, koulun penkillä on viimeksi viime vuonna istunut kaksi päivää...) Joten ei kun valitusta valituksen perään, kunnes oikaisevat ja myöntävät takautuvana tämänvuoden työttömyyspäivät, yhteensä 52 päivää. Kunhan nyt ensin käsittelevät tuon taas siinä seuraavassa palaverissaan, joka puolentoistaviikon päästä, jonka jälkeen saamme ehkä toivotun lausunnon, jonka jälkeen voisimme sitten odotella sitä Kelan päätöstä jossa oma aikansa menee... Melkein kohta hermostuttaa tämä byrokratia, mutta kun tästä selvitään, niin selvitään mistävain!