Viimepäivinä ollut olo, ettei minulla ole mitään sanottavaa. En jaksa eikä huvita.
Liekö tämä nyt sitten sitä, mikä lähes joka vuosi tähän samaan aikaan mielen valtaa.
Se, kun ulkona on harmaata eikä aurinko paista. Tai jos paistaa, paistaa seliian kirkkaana ja sokaisevana. Eli meni niin tai näin, lopputulos on tyytymättömyys tai jonkinsortin epätoivo siitä, miltä tuolla pihamaalla näyttää. Loskaa, kakkaa, jäätä, liukasta, harmaata, mustaa.... ei sinne tee mieli mennä. Pojankin pistin tänään testaileen pinnasänkyään päiväunien ajaksi. Tähän asti kun kaikki unensa nukkunut joko meidän perhepedissä, äitiyspakkauksen laatikossa, vaunuissa, sohvalla, sitterissä tai mihin ikinä nyt sattunutkaan sammumaan.

Tuo lapsi ei ole enää mikään pikkuvauva. Tätä tulee lähes päivittäin ihmeteltyä. Vastasyntyneenä tuo nukkui lähes kokoajan. Ellei sitten huutanut ja raivonnut. Saattoi nukahtaa käsivarsille ihan tuosta vain, tai mihin vain. Sellainen ei enää tule kuuloonkaan. Tänäpäivänä unille meno vaatii lähes aina nukuttamisen. Siihenkin on omat konstinsa ja kikka kolmoset. Jos ollaan jo yliväsyneitä tai muka vain niin pirteitä, ettei nukkuminen ole ensisijainen juttu, laitetaan poika pakettiin, kääräistään peiton sisälle tiukkaan kapaloon ja sitten vielä harso naaman päälle. Aina ei kyllä auta tuokaan. Sitten voi olla, että nukahtaa jos sitterissä oikein malttaa keinuttaa tai sylissä heijata. Varmemmin kyllä nukahtaa, kun aletaan pukea oikein paljon vaatetta päälle ja viimistään jos ja kun autoon pääsee. Sinne ei kyllä mennä nukkumaan, ellei ihan asioikseen tarvitse jonnekin ajella. Muuten sitä varmaan saisi yökaudet ajella pitkin kyliä...

Sunnuntaina käytiin tuo pinnasänky hakemassa. Tai, tuo viikonloppupoikamme nimitti tuota kyllä häkkisängyksi. Sanasta tulee ihan vankila mieleen. Niinhän tuossa onkin kyllä noita kaltereita, tai siis pinnoja ihan kauttaaltaan. Tavoitteeni olisi saada kyllä noihin päätyihin askarreltua sellaset levyt pinnojen tilalle. Maalatakin vois. On sellainen huonekalujen ja koko talon tuunausvaihe päällä. Kaikkea tollasta käsityötä olis kiva tehdä. Olen havahtunut jopa haaveilevani pyöröpuikkojen tai sellasten pitkien puikkojen ja hahtuvalangan hommaamisesta... että josko sitä ihan ite villapöksyjä neulois. En kyllä ole yhtään niin varma tästä ajatuksesta, vaikka kivalle tuntuisikin. Ehkä mulla vain on liikaa vapaa-aikaa. Mammalomaillessa kun on aikaa suunnitella yhtä jos toista... tai ainakin sitä toista..

Tää mammaloma saa osaltani pienen katkoksen reilun parin kuukauden päästä. Viimekesän pomo soitteli ja kyseli, olisinko yhä kiinnostunut kesätöistä. Aikuisten oikeasti. Että enkö tosiaan mieluummin viettäisiä pitkiä kesäpäiviä vauvani kanssa. Juu, kiitos ei kun joo, mielelläni tulisin töihin. Eihän se kotona oleminen mikään äitien yksinoikeus ole. Kyllä tuo mieskin pärjää... siinä missä minäkin. Ellei jopa paremmin. Tekee hyvää päästä hetkeksi takaisin työelämään, eikä pääse kalkkeutumaan. Hoitoalalla kun on hyvä pitää itteään ajan tasalla. Ja jos tässä vaikka hyvällä tuurilla se toinen lapsi tulisikin lyhyellä ikäerolla, niin onhan se kiva välillä töissäkin olla. Minun luonteellani kun taitaisin hulluksi tulla, jos oikein monta vuotta putkeen kotona näitä samoja seiniä pällistelisin... siksi kai jo tässä välissä seiniä onkin aika hyvin kaadettu ja siirretty...

Ensviikonloppuna pojan ristiäiset. Pientä stressiä järjestelyistä pukkaa. Ehtiikö kaiken, sujuuko kaikki niinkun on kaavaillut, tuliko niitä seurakunnan tiloja sittenkin varattua liika lyhyeksi aikaa... enhän mä oo itseasiassa koskaan ennen minkään valtakunnan sukujuhlia järjestellyt tai pitänyt... Mieheni äiti yritti lohdutella, että hyvä siitä tulee, ne ovat kuitenkin tuon pojan juhlat! Tähän vastasin sen enempää ajattelematta: Joo, luojan kiitos, ei sentään mun omat juhlat... *huokaus*

Nyt unille. Sängyssä odottaa herra hyväntuulisuus, jota ei nukkuminen kiinnostaisi. Jokeltelee ja nauraa hekottaa vain minkä kerkiää...