Todellinen lepopäivä. Koko edellisen viikon edestä unta ja lepoa. Olo on kuin uudesti syntyneellä.
Eilen tuli mentyä jo ennen puoltayötä untenmaille. Tuo pahempi puolisko huolehti muksun yölliset syöpöttelyt.
Yheltä viimein jaksettiin edes ajatella mitään ylösnousemisia. Aamukahvi vuoteeseen. Luksusta. Nautitaan tästä vielä niin kauan kun suinkin voi...

Koko päivä yökkäri päällä. Poikakin nukkui ennätysmäärät ja kiukkusi minimaalisen vähän. Ihana päivä.
Nyt tuo pieni jokeltelee ja naureskelee kädet viuhtoen saunan raikkaalle isälleen. Elämä tuntuu uskomattoman hyvälle, vaikka talous onkin lähes kriisissä. Viime viikolla kävästiin sossussa. Totesivat, että kyllä sitä toimeentulotukea on myönnettävä ja he sitten perivät jatkossa Kelalta, jonne on pistetty jo ties kuinka monta valitusta valituksen perään... En tiedä helpottuisiko tilanne, jos ilmoittaisin itseni työttömäksi ja muutettaisiin tuo lapseni isä vanhempainrahalle nyt kun tuo äitiysrahakausikin on päättymässä. Katsotaan. Ehkä tästä suosta kuitenkin kunnialla selvitään. Tällä viikolla pitäisi yhdestä jos toisesta sossusta tulla rahaa tai palkkioita tai mitälie hoitokorvauksia, että ne akuuteimmat laskut saa pois alta. Enskuussa helpottaa muutenkin jo huomattavasti. Niin, että saadaan asuntolainaakin lyhennettyä useamman vuoden edestä.

Viime viikko oli aika hemmetin rankka. Nyt vasta tänään tajusin. Nyt, kun on mahdollista huokaista.
Sunnuntaina palattiin tuolta PK-seudulta ristiäisten vietosta. Hetimmiten seuraavana päivänä meille tuli tuo kaksvee uhmaikäinen tukilapsi neljäksi vuorokautta. Juuri kun sai oman lapsen ruokittua siinä puoli seitsemän tienoilla aamutuimaan, niin johan oli tuo pieni kaksvee tikkana pystyssä, kun kello löi tasan seitsemän. Uskomaton sisäinen kello. Nyt olen kokenut, miltä tuntuu herätä joka arkiaamu sellaisen pienen betoniauton pärinään tai paloauton ujellukseen traktoreista puhumattakaan. Minkä ihmeen takia noille pikkuvintiöille annetaan käyttöön niin hirmuinen määrä päriseviä, surisevia, ujeltavia tai muuta ääntä pitäviä leluja? Mistä meitä vanhempia noilla rankaistaan?

Perjantaina haettiin tuo kaksvee takaisin kotiinsa. Huokaistiin pari tuntia, kunnes lähettiin ajelemaan Kuopioon, josta haettiin nuo kolme veljestä, tukilapset, jotka meillä ovat säännöllisesti käyneet nyt jo reilun puolenvuoden ajan. Kovasti ovat pojat muuttuneet ja meidän rooli tukivanhempina ilmeisesti korostunut. Nythän nuo kaksi vanhinta käyvät ihan yksinäänkin meillä joka toinen kuukausi.
Eilen sitä taas mielessäni pohdin: mikä on se juttu, miksi nuo pojat meillä niin viihtyvät? Tuolta 12-vuotiaalta kysäisin, haluaako hän enskuussa vielä meille yksinään tulla? Välitön vastaus tuli ja katseltiin yhdessä pojalle sopiva viikonloppu, joka vielä äidiltään varmistettiin. Tuo poika on jo melkoinen teini ja käytös sen mukainen. Silti tuo on toisinaan viikonlopun mieluummin meillä kuin ikäistensä parissa kotikulmillaan kaupungissa. Milloin tulee se päivä, kun ne kaverit tulee tärkeämmiksi? Kun ei enää koe tarvetta tulla meille? Ja miksi tuo meillä yhä tuntuu enemmän vvain viihtyvän? Asioita, johon minulla ei ole vastauksia. Me ei tarjota sirkushuveja, ei karkkipäiviä, ei seikkailuratoja tai mitään erikoisefektejä. Ihan vain tavallista olemista, välillä puoliväkisin ulkoilua, aikaa ja aikuisena olemista lapselle. Sitä kai se on, mitä nuo saattavat tarvitakin. Silti tuntuu uskomattomalle olla niinkin merkittävä aikuinen ihan vieraan ihmisen lapsille.

Eilen sain raivokohtauksen. Koko viikonloppu taottiin 4,5-vuotiaalle tukilapsellemme, kuinka eläimiä kohdellaan. Ilmeisesti on tuo taito taas pojalta hetkeksi unohtunut... Koiria ei lyödä, potkita, hakata, juosta niiden tassujen tai hännän päältä talloen tai muutenkaan ei saa kiusata.
Omaa poikaani olin juuri pukemassa päiväunille, kun eteisestä kuului "HAU!" Huusin samantien kysymyksen ilmaan tapahtuneesta. neljäpuolvee ilmoitti hetimmiten "ei mitään!". Totesin takaisin, ettei koira sisällä tuolla lailla haukahda ilman syytä. Veljensä siinä sitten kertoi pikkuveljen juosseen koiran ohi polkaisten tätä joko tasusta tai hännästä. Muistutin taas tätä pientä koirien kohtelusta. Pieni reagoi kaivautumalla peiton alle itkemään, koira reagoi näyttäen maailman katuvaisimmalta (vaikka ihan aiheesta haukahtikin säikähdyksessään) työntäen kuononsa jalkaani vasten. Vanhin pojista taas oli hyvin yllättyneen oloinen kun kerroin, että jos tässä talossa yhdenkin kerran koira puree ihmistä, tulee koirasta sitten entinen koira. Sen vuoksi koiria on osattava kohdella nätisti, eikä niitä saa tahallaan kiusata. Meidän koirat kun todella ovat kilttejä ja lapsirakkaita isosta koostaan huolimatta (tai juuri siksi), mutta kuka tahansa voi reagoida ikävästi, jos oikein urakalla ärsyttää. Itse koen olevani vastuussa siitä, kuinka lapset eläintemme läheisyydessä heitä kohtelee ja näin vältämme inhottavat tilanteet.