Kolme päivää sitten oli tilanne, että olin lähellä sanoa pahasti. Tai ei se olisi pahasti ollut. Ihan rehellisesti ja suoraan omien tuntemusteni esille ottoa. En kuitenkaan rohjennut. Tuntui, ettei moiseen olisi ollut varaa. Siitäkin huolimatta, että koin itseni ja koko perheeni nujerretuksi ja lattiaan tallotuksi. Mutta ei kai sellaisia sanota itseään vanhemmalle rouvashenkilölle. Vaikka pahalla en olisikaan sanonut. Ihan hyvällä vain, mutta siitäkin hyvästä olisi tuo loukkaantunut suunnattomasti. Enkä ole vielä saanut selville, onko pitkävihaista laatua...

Eilispäivän varauduin sitten sanomaan asiat niin kuin minä ne sisälläni tunnen. Olisin ollut valmis tuomaan loukkaantumiseni esille. Kaikesta varautumisestani huolimatta, en sitten kuitenkaan. Moiselle en enää nähnyt tarvetta. Eihän koirille ja kissoillekaan voi palautetta ei-toivotusta käytöksestä antaa kuin juuri sillä hetkellä, kun he paljastuvat itseteosta. Ensikerralla kyllä tiedän, ettei minun ole pakko edes yrittää miellyttämisen vuoksi miellyttää, jos vastassa kuitenkin jokatapauksessa on tyytymättömyys. Minun ja koko perheeni on kelvattava sellaisena, kuin me olemme tai sitten ei tarvitse kelvata lainkaan.

Sitä havahtuu välillä ajattelemaan sitä, kuinka erilaisia me ihmiset olemme. Täällä maalla saattaa lähes unohtaa sen sellaisen tietynlaisen kaupunkilaisihmisten elämäntyylin, kulttuurin tai mikä ikinä se sitten onkaan. Se on sitä kauheaa kiirettä, pintapuolista elämää, materialismia, kateutta, katkeruutta, jokapäiväistä itsensä vertaamista muihin jne jne... Tai, ei kai se elämä kaikilla kaupunkilaisilla oikeasti voi sellaista olla, mutta ne joiden elämä on sitä, niissä se oikein korostuu. Valitettavasti. Sellaisille ihmisille tekisi hyvää lähteä vaikka viikoksi maalle. Tai Lappiin vaeltamaan. Olla hetki hiljaisuudessa ja rauhassa. Mutta eiväthän he sellaista voi. Ei, sillä sellaisessa rauhassa tai hiljaisuudessa voi olla aivan liian lähellä omaa itseään ja se jos mikä voi olla hyvin pelottavaa. Yritän ymmärtää sellaisia ihmisiä, vaikken tiedä, osaanko.

Kulunut viikonloppu pisti kyllä ajattelemaan muutakin, kuin suhdettani tuollaisiin ihmisiin. Pohditutti kovasti se, miksi asiat menee niin kuin menee. Työpaikkani entinen nuori nukkui pois. Lähti itsenäistymään, täytti 18-vuotta, otti lääkkeitä saadakseen huomiota ja ihmisiä lähelleen, hetimmiten tämän jälkeen soitti tukihenkilölleen, kertoi tokkuraisella äänellä lääkkeistä, sai ambulanssin paikalle ja paljon ihmisiä lähelleen (kuten toivoi), pääsi sairaalaan, mutta ei palannut enää...
Saman nuoren kanssa itse väänsin niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. Hänen haaveensa oli saada oma asunto, jossa voisi elää itsenäisesti. Hankkisi sinne kodittoman, hyljätyn kissan, jonka elämän pelastaisi. Lähtisi opiskelemaan lähihoitajaksi tai jotain muuta, missä voisi olla ihmisten parissa. Kuitenkin oli jokin niin suuri, voimakas tunne, joka pisti valitsemaan toisin. Vaikka mahdollisuuksia oikeasti olisi ollut.
Nämä on niitä oman ammatitini varjopuolia. Niitä, jotka ajoittain saa ajattelemaan sitä, miksen olisi mieluummin jäänyt sinne Hesburgerin kassalle ja siitä uraa luomaan. Siellä ei sattuisi moisia. Tai jos nuo sattumukset kestäisi, niin mieluummin sitten vaikka vanhusten parissa, mutta että nuori.... olen sanaton.

Ymmärrän tavallani kyllä sen, mikä saa juuri tuollaisen, vasta itsenäistymään lähteneen nuoren toimimaan noin. Vaikkakin vain vahingossa. Muistan myös ne ajat, jolloin itse juuri 18 täytettyäni muutin pois kotoa. Ei sekään helppoa ollut ei. Mutta silti minusta tuli tällainen.
Kohta tasan kymmenen vuotta siitä, kun kotoa läksin omassa uhmassani ja kapinassani. Kuvittelin olevani täysin itsenäinen, vapaa ja kykenevä huolehtimaan itsestäni. Hyvä kuvitelma, tosin harhaan johtava. Aikaa siihen meni, että oikeasti kykenin. Nyt opettelen huolehtimaan tuosta pienestä itseni lisäksi. Oletan, ettei siihen mene yhtä kauaa, kuin tuossa omasta itsestäni huolehtimisessa.