Pitää nämäkin kirjoitella ulos mielestä, että voi rauhassa palautua ja olla hautomatta asioita.

Minä elän ja elämän synnytin,
minun uupunut mieleni toisti...

Sieltä synnytyssalista kun päästiin synnytysosastolle ensimmäinen ajatus päässäni oli: Täällä ei ole niitä sydänkäyrälaitteita, eikä niistä laitteista kuuluvia ääniä. Ajatus tuntui huojentavalta. Johan niitä ääniä olikin kuunnellut reilun vuorokauden... (ja tuli ne vielä uniinkin..).

Oli jotenkin todella epätodellinen olo. Euforinen. Kainalossa pieni poika, joka vielä jokunen tunti sitten oli sisälläni. Mielessä vahvasti ne ponnistusvaiheen tapahtumat ja vahva ajatus siittä, että mitä jos ne hoitajat ja lääkärit ei olis ollu niin ripeitä ja ammattitaitoisia. Turha jossittelu sikseen, mutta siinä sekavassa mielentilassa se oli päällimmäisenä.
Imetin pienen melko heti osastolle päästyämme ja siihen se sitten nukahtikin. Muutama tunti meni ja joku osaston hoitajista tuli luoksemme ja totesi, että tuo pieni on nyt nukkunut tarpeeksi ja nyt se on herätettävä syömään. Ei kai siinä sitte muuta... herättelin pientä, oka nukkui hyvin tyytyväisen oloisena. Pistin rinnalle ja siihenhän se sitten nukahti uudestaan. Hoitaja käski vain sinnikkäästi herätellä, sillä vastasyntynyt kuulemma tarvitsee ruokaa tihein välein ja se auttaa myös maidon nousemista rintoihin. No, eipä tullut tuosta väkisin ruokkimisesta yhtään mitään... ainoastaan itselleni hivenen tuskastunut olotila. Muutenkin kun olin synnytyksen jäljiltä aikalailla väsynyt.

Mietin pari kertaa, olenko huono äiti, jos pyydän noita osaston hoitajia ottamaan lapseni hoitoonsa ensimmäiseksi yöksi. Sitä kun en ollut itse pariin vuorokauteen nukkunut juuri nimeksikään. Tulin siihen tulokseen, että nyt on tärkeintä saada itselleen kunnon unet, jotta minusta on jatkossa huolehtimaan lapsestani. Kovin vaikealta se hoitoavun pyytäminen silti tuntui. Sen osaston ilmapiiri kun niiden hoitajien toimesta jotenkin huokui sellaista kummallista negatiivisuutta, jota en oikein osaa sanoiksi pukea. Siitä vain tuli itselleni jotenkin tyhjä, yksinäinen ja avuton olo. Sitä alkoi vain heti ensimmäisen yön jälkeen odottaa sitä hetkeä, kun lastenlääkäri tarkastaisi tuon pienen ja sanoisi oman arvionsa kotiinlähdön suhteen.

Kyllä varmasti synnytyksen jälkeinen väsymys ja oma hormonitoimintani heittäminen kuperkeikkaa vaikutti olooni siellä osastolla, mutta kyllä siihen myös ne hoitajat vaikutti. Tuli sellainen tunne, että minä olen jonkinmoinen kone, joka on tuottanut tuon lapsen ja nyt niiden hoitajien tehtävä on tarkistella, kuinka se kone on yhteensopiva sen tuotoksensa kanssa. Ei niitä tuntunut kiinnostavan mikään muu kuin se, milloin lapsi on viimeksi imenyt rintaa. Kun toin esille huoleni, että kyllähän tästä maitobaarista tuntuu maitoa tulevan, mutta jostain syystä tuo pieni ei joko malta imeä hetkeäkään vaan huutaisi vain tai sitten se olisi siinä tississä kiinni tuntikausia, enkä edes ole varma, saako tuo pieni lopulta imettyä mitään. Korviketta kun kävin hoitajilta pyytämässä, totesivat he vain, että "Sinun on nyt vain yritettävä sitä imettämistä ja vaihdettava vain sitä rintaa säännöllisesti niin kyllä se siittä sitten". Antoivat kyllä pyynnöstäni sitä korvikettakin, mutta samalla sain itselleni sellaisen olotilan, että vaikka tunnin yrittäisin kelloa vilkuillen imettää, niin olen huono äiti, jos tämä tästä nyt ei kunnolla onnistu (ja vaikka se maito ei edes ollut kunnolla rintoihin noussut!). Yrittää kuitenkin piti. Niinhän ne kätilöt sanoivat. Mutta ei ne juurikaan vaivautuneet katsomaan, näyttääkö lapsen imuote oikealta tai voisinko tehdä jotain toisin. Siellä ne lähinnä vain kansliassa istuivat ja hoitelivat niitä pieniä, joiden äidit syystä tai toisesta olivat ne sinne vieneet. Eikä niiltä kyllä uskaltanut apuakaan pyytää.

Toisena yönä kun heräsin ja vein pienen hoitajille siksi aikaa, kun vessassa kävin, kysäisin siinä sitten ohimennen heidän arviotaan, mitä luulevat, milloin mahdollisesti tapaan lastenlääkärin. Alusta lähtien kun oli kerrottu, että kun lapsi on kaksi vuorokautta vanha, tapaa hän lastenlääkärin ja sitten tehdään arvio mahdollisesta kotiutumisesta. Kysyin, mahtaako tuo lapseni syntymäaika (15.51) jotenkin vaikuttaa tuohon lääkärin tapaamisen ajankohtaan. Nuori kätilö tuumasi, että tuskin se niin iltapäivään se lääkäriaika menee, että todennäköisesti pääsette lääkärin vastaanotolle jo aiemmin ja sitten tosiaan se kotiutumisarvio. Tuumasi vielä, että hyvinhän teillä näyttää sujuvan.

Aamulla sitten kysäisin toiselta, aamuvuoron hoitajalta, milloin meidän aikamme sille lastenlääkärille mahtaa olla. Tuo hoitaja tuumasi, että: "Niin, no teidän kohdalla kyllä on ajateltu, että se lääkäriaika nyt siirtyy huomiseksi, koska lapsenne syntyi niin iltapäivästä ja on teidän kannalta hyvä, että me täällä vielä seurataan ja varmistetaan, että se imetys nyt varmasti sujuu ja maitoa tulee. Heitti ne hormonit eli ei, mutta olin vähällä purskahtaa itkuun ja saada kunnon itkupotkuraivarit sille hoitajalle. Hillitsin kuitenkin, kun ajattelin, ettei se ainakaan kotiinlähtöä yhtään nopeuttaisi. Vein lapseni hoitajille katsottavaksi ja menin itse hyväksi aikaa suihkuun itkemään. Ainoa paikka koko osastolla, missä sai olla edes hetken yksin ja rauhassa. Palattuani suihkusta ja hakiessani poikani pois, annoin kyllä hyvin selkokielistä, painavaa, suoraa palautetta. Totesin, että olisi ollut minua kohtaan reilua sanoa minulle etukäteen, että se lastenlääkäriaika kohdaltani siirtyy ja toivoin heidän jatkossa sanovan potilailleen esimerkiksi, että jos lapsesi on syntynyt kello 15 jälkeen, niin lastenlääkäri tapaa ja tekee arvionsa vasta kolmen vuorokauden kuluttua, mutta nyt olen elättänyt aivan turhaa toivetta siitä, että saisin lastenlääkärin arvion silloin, kun minulle etukäteen on luvattu. Tähän tämä samainen kätilö vain pahoitteli, että heillä on nyt systeemit hieman muuttumassa, mutta että äidin ja lapsen parasta tässä vain tarkoitetaan varmistamalla, että kaikki oikeasti sujuu. Lisäsi toki siihen vielä, että kun nyt on vielä viikonloppukin ja viikonloppuisin osastolla käy päivystävä lääkäri, niin sen aikataulut voivat olla rajalliset. Siinä se koko totuus sitten tulikin.
Painelin takaisin huoneeseeni ja päätin, etten varmasti enää pyydä apua yhtään mihinkään näiltä hoitajilta sillä jos joku asia ei ottaisi sujuakseen, niin sehän vain viivästyttäisi kotiinpääsyä ja minä olen kyllä omatoiminen ja osaan halutessani lapseni hoitaa. Eristäydyin sitten siksi päiväksi ja murjotin siinä sängyllä mieheni ja lapseni kanssa. Niille hoitajille en sanonut sanaakaan ja vessareissutkin hoidin pojan nukkuessa tai mieheni ollessa läsnä. Mielessäni mietin, että ei noi oikeasti voi pitää kotiinpääsyn kriteerinä sitä, että jos maito ei olekaan kunnolla noussut... tai sitä, jos imetys ei ota ihan täysin sujuakseen, vaikka kuinka yrittäisi. Etenkin jos ja kun siihen rintaruokintaankaan ei saa tuon taivaallista apua tai ohjausta. Päätin myös samalla, että minähän en enää kolmen tunnin välein lastani herätä syömään. Se on vanhanaikaista ajattelua se ja tuskin tuo pieni siitä kärsii jos saa nukkua neljä tai viisikin tuntia ja herää sitten siihen omaan nälkäänsä. Näillä siis mentiin se päivä...

Viimein koitti se kolmas vuorokausi, eli sunnuntai. En kyllä ollut yhtään varma mistään kotiinpääsystä. Ajattelin, että kuitenkin keksivät ihan vain vittuillakseen jonkun asian, miksi meidän olisi syytä jäädä osastolle. Että jos se heidän painottamansa imetys ei sujukaan toivotulla tavalla. Onnekseni tuona viimeisenä päivänä omana hoitajanani oli niitä muita hoitajia nuorempi kätilö, sellainen joka oikeasti oli läsnä ja kuunteli sekä opasti ja neuvoi tarvittaessa. Hän se kertoi minulle, ettei sitä kelloa tarvitsekaan välttämättä imettäessä kokoaikaa vilkuilla ja että saa se lapsi nukkua enemmänkin kuin kolme tuntia... ja että niihin jälkisupisteluihinkin se Panadol voisi auttaa... kehui, että osaan puhdistaa hyvin ja huolellisesti napanuoran ja opasti vielä ihan kädestä pitäen, kuinka tuon pienen kylvettäminen sujuu. Hänelle kiitokset siittä, etten vallan paskan maku suussa poistunut sairaalasta, vaikka sen lapsivuodeosaston henkilökunta antoikin muuten varsin huonon mielen itselleni.

Tuon kokemukseni jälkeen en enää yhtään ihmettele niitä, jotka kannattavat tuota Aktiivista Synnytystä ja päätyvät kotisynnytyksiin. Itse en kuitenkaan moiseen ikinä uskaltautuisi. Sillä sen verran arvokasta oli se hoito, palvelu ja toiminta, jonka siellä itse synnytyssalissa sain. Kiitokseksi tästä tapasimme vielä ennen sairaalasta poistumistamme synnytyksen loppupuolella mukana ollutta kätilöopiskelijaa ja kehuimme tuon nuoren naisen maasta taivaaseen. Annoimme kukkasia ja pyysimme välittämään terveiset myös niille kaikille kahdeksalle kätilölle ja kahdelle lääkärille, jotka olivat ponnistusvaiheessa siellä synytyssalissa mukana. He jos ketkä tekevät kultaakin arvokkaampaa työtä.