Mitä hittoja minä tässä vielä keikun tämän mahani kanssa?!! Noh, sitäpä sitä...
Perheemme yhteinen harrastus: neuvolassa ramppaaminen loppui tänään. Just kotiuduttiin. Täti neuvolan tuumasi, että tästä lähtien sinut hoidetaan sitten tuolla Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Että sinne siis marssittava huomenna yliaikaiskontrolliin, jossa pähkäilevät aikansa kuluksi sillä, ottavatko mut makoilemaan osastolle vai käynnistävätkö samantein synnytyksen vai passittavatko takaisin kotiin huilaamaan ja antavat mahdollisesti ajan sitten joskus hamaan tulevaisuuteen mahdollisen käynnistysajan. Neuvolaan ei ole enää menemistä. Lupasin soitella täti neuvolalle sitten kun pieni saatu maailmaan, ni tulee sitten kotikäynnille tekemään tupatarkastuksen. Kiva kiva... en siis ole siivoillut ihan syyttä suotta.  ; )

Tämän alkuvuoden saldo: Nolla supistusta ja paljon huonosti nukuttuja öitä, kun pentu on yöeläjä ja päättää aloittaa omat touhunsa sitten vasta joskus, kun itse käyn maate. Tänä aamunakin heräsin seitsemältä tuon pienen mekkalointiin... eikä tietenkään unta sen jälkeen. On sangen veemäistä pyöriä valveilla sängyssä, jossa tuhisee kaksi koiraa ja yksi mies viimesen päälle tyytyväisen näkösenä. Tänä aamuna purin tuon kiukkuni sitten karjumalla pihalla koiralle, joka ei malttanut pysyä sovitusti pihassa ja tämän päätteeksi molemmat koiruudet tiukasti kytkettynä kolasin ton kaiken lumen, joka pihamaallemme oli satanut. Kun pitihän tuo autokin saada ajettua sinne neuvolan suuntaan...

Paino laskenut viime perjantista 400grammaa. Pieni ei osoita mitään mielenkiintoa syntymisen suhteen. Alan pikkuhiljaa tuntea suurta sympatiaa tuota narttuamme kohtaan, jolla joku aika sitten oli tuo valeraskaus ja tyttö omissa depressioissaan haikaili pentujen perään, joita ei sitten tullutkaan (luojan kiitos)... Tämä koko raskaus on kuin suurta pilaa. Ainoa vain, että multa loppuu kohta huumorintaju. Jos tässä ei ennen mahdollista synnytystä saa edes levättyä, voisin alkaa varailemaan itselleni lepolomaa joltain psykiatriselta osastolta. Pentu heti syntymän jälkeen isälleen hoitoon ja minä lomailemaan... kuulostaisi ihan suunnitelmalta. Tosin, noita mun maitoa valuvia rintoja ei kyllä voi siirtää kotiin miehen luo.
Tänään siis varmistettava, että huomenna lähtee mukaani KYSsille kaikki se tarpeellinen, mitä ikinä voisin sairaalassa tarvita... jotta voisin sen kaiken sitten mahdollisesti huomenna tuoda takaisin kotiin. Niin epäuskoinen olo minkään käynnistelyjen suhteen. Jos tuo pentu ei kerran vielä ole liian iso ja se mahdollisesti voi kaikin puolin tuolla sisällä hyvin, niin ei ne välttämättä sitä mihinkään käynnistä. Kyllä se sieltä aikanaan ulos tulee... tänään olisi vain mahdollisen syntymisen suhteen ollut aikas oivallinen (ja helposti muistettava) päivämäärä, mutta olkoot...