VAROITUS! Vuorossa verta ja suolenpätkiä, ei herkkähermoisille.

Jatkan siitä, mihin edellisessä kirjoituksessani, KYS:n raskaana olevien naisten osastolla jäin...

Niitä sydänääniä ja supistusten voimakkuutta alettiin siis taas mittaileen sillon keskiviikkona, 9.1.08 kello 18.30, jotta voitiin arvioida, saako sitä hormonaalista lääkettä antaa lisää... vai joko supistelee liiaksi. Siinä käyrillä tuli sitte maattua enemmän ku suunniteltiin. Kaikki ei enää mennykään ihan käsikirjotuksen mukaan... Supistuksia kyllä oli säännöllisesti, mutta sydänäänet pienellä heitteli aikalailla alakantissa.. Ensimmäisen kerran sydänäänten laskiessa alle sadan, olin hoitajan jatkuvan tarkkailun alaisuudessa. Kolmannen kerran tämän pienen sykkeen mentyä jälleen sinne 70-80 hujakoille,  pistettiin tämä tuleva mamma konttausasentoon, vaihettiin osaston vaatteet synnytyspaitaan, otettiin kaikki korut pois, otettiin sen seittemän putkea verta ja maskilla lisähappea. Lopulta lääkärin määräyksestä ne hoitajat siinä ympärilläni siirsivät minut synnytyssalin puolelle jatkuvaan sydänäänitarkkailuun. Kello oli tuolloin  19.30.

Synnytyssalissa mulle valkeni niiden verikokeitten tarkoitus: olin hätäsektiovalmiudessa. Natriumin vajetta ilmeni, joten elämäni ensimmäistä kertaa sain kanyylin käteeni ja siinä sitten tiputeltiin keittosuolaliuosta ja pidettiin suonta auki. Tuo synnytyssalin kätilö tuumasi, että tarkkaillaan nyt vain varmuuden vuoksi, voihan se olla, että vielä yöksi takaisin osaston puolelle päädyn. Kaheksan aikoihin alkoi supistukset kovenemaan entisestään ja tihenemään. Kipua lievittämään sain  kiikkua keinutuolissa kera lämpöpussien. Ne supistukset kun ei tuntunut laantuvan tuli tunne, että kai tuo pieni aamuun mennessä on ulkona tässä maailmassa... soitin siis rakkaalleni kotiin ja kehoitin suunnistaa kohti KYS:n synnytyssalia.

Muutamaan tuntiin ei tilanne muuttunut miksikään. Ei suuntaan eikä toiseen. Yöhoitaja ehdotti kivunlievitykseen lääkettä, jotta voisin nukkua jonkun tunnin ennen varsinaista synnytyksen alkua. Ei siis muuta kuin piikki lihakseen ja lepoa... Nukuinkin muutaman tunnin, kunnes heräsin naapurihuoneesta kuuluvaan huutoon ja siitä seuranneeseen pienen vauvan parkaisuun. Tämän jälkeen ei enää nukuttu... supisteli epäsäännöllisen säännöllisesti ja olo oli levoton. Siinä aamuyöstä sain kuulla toisenkin synnytyssession naapurihuoneesta... ja aamutuimaan kolmannen. Oli kuulemma siinä yön aikana syntyny viis lapsukaista, joista kolme oli osunu siihen naapuriimme...

Puolkuuelta alko sitte spontaanisti kovat, säännölliset supistelut, joita ne lämpöpussit ei enää juurikaan auttanu. Kätilö siinä sitten esitti vaihtoehtoja: haluaisinko ilokaasua hengitellä vaiko kenties ammeeseen kylpemään. Ajatus ammeesta houkutti, joten sinne siis kera rentouttavan musiikin. Siinä polskiminen tuntui vilpittömästi hyvälle. Ainoastaan tuossa pelotti ajatus siitä kivusta, jotka ne supistukset saattavat ammeen ja rentouttavan veden jälkeen aiheuttaa. KYS:llä kun ei ole mahdollisuutta vesisynnytykseen, valitettavasti. Tuolta ammeesta päästyä ne kivut todellakin tuntui entistä rajummilta... nojasin isoon jumppapalloon ja mieheeni hakien sopivaa asentoa... anestesialääkäri oli jo tilattu paikalle, joten seuraavaksi valmistelut epiduraalipuudutusta varten. Ennen sen anestesiatohtorin tuloa hengittelin kätilön kehotuksesta ilokaasua. Ei se juurikaan iloiseksi oloa tehnyt, mutta oli siinä olo hieman kuin pilvessä... ilmeisesti osasin hengitellä tuota sitten oikein! Se epiduraali oli kyllä loistojuttu siinä mielessä, että ne kivut todellakin katosi. Ei tuntunu enää niiQ missään. Saattoi vain olla ja ihmetellä käyrältä niitä supistusten voimakkuutta ja kivuttomuutta. Sille hoitavalle kätilölle ihmettelin, että tällaistako tämä nykyajan synnyttäminen oikein on, kun ei tunnu niiQ missään... Kätilö se osasi informoida, että joo... onhan sitä pyritty tekemään mahdollisimman kivuttomaksi, mutta sellaista lääkettä ei ole, joka ponnistuskivun poistaisi. Aikaa kului, eikä oikein mitään tuntunut tapahtuvan... Se epiduraali todella puudutti ja taisi myös heikentää supistuksia. Jotta saatiin hommaan hieman vauhtia, pistettiin siitä kanyylista tippumaan suoneeni Oksitosiinia. Tällä saatiin hieman voimakkaammat supistukset, muttei kuitenkaan toivottua lopputulosta. Lopulta lääkärin määräyksestä puhkaistiin kalvot, vaikka sitä lapsivettä olikin niukasti jäljellä.

Tämän jälkeen alkoi tapahtua. Ei niinkään supistusten, vaan pienen lapseni sydänäänten osalta. Alkoivat tippua sataseen ja siittä allekin. Lisähappea hengittelin maskilla. Ei sillä sydämeen enempää sykettä saatu nostettua, mutta eipä laskenutkaan siitä seittemästäkympistä alemmas... mutta sen kiireen synnytyssalissa saattoi aistia. Viimeinen 20minuttia tuntui ikuisuudelta. Sydänäänet yhä vain hälyttävän alhaalla, ponnistin minkä voin, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Pian oli koko sali täynnä jos jonkinmoista kätilöä ja lääkäriä. Oma kätilöni mainitsi jotain jostain puudutteesta, jonka jälkeen tunsin veitsen viiltävän... Epparin se sieltä leikkas niin että naps vaan ja seuraavassa hetkessä joku tohtori yritti imukupin avulla pientä ulos. Tuo imukuppi irtos kerran jos toisenkin ja kyseinen lääkäri alkoi hermostua. Synnytyssaliin saapui lastenlääkäri, joka otti taas uuden imukupin ja kertaheitolla auttoi pienokaisen pään ulos. Loppu tuli spontaanisti ponnistaen. Kuulin jonkun sanovan: "imukuppisynnytyksissä lastenlääkäri tutkii vauvan heti syntymän jälkeen!". Tämän lauseen jälkeen juuri syntynyt poikani parkaisi niin kovaa, kuin keuhkoista ikinä lähti ja tämän kuultuaan, poistui tuo lastenlääkäri salista sen enempiä tutkimatta ja sain lapseni rinnalleni. 15minuttia syntymän jälkeen poika jo imi rintaani ja tätä pientä suurta ihmettä katsellessa ompeli synnytyksessä mukana ollut kätilöopiskelija tuon leikatun haavan siististi takaisin umpeen.

Vasta syntymän jälkeen selvisi lapsiveden vähyyden lisäksi toinen syy noihin sydänäänten laskuihin: napanuora oli kiertynyt pahasti pienen nilkan ympärille ja tämän vuoksi ei virtaukset toivotunlaisia ja hapensaanti toivottua heikompaa. Luojan kiitos, tuo sairaalan henkilökunta oli ammattitaitoista ja pieni saatiin ajoissa maailmaan.

Siinä salissa vielä muutama tunti huilattiin kaikessa rauhassa. Hoitava kätilömme tuumasi, että tuo loppuosuus oli kyllä kuin Suomi-Ruotsi maaottelussa. Tälläkertaa Suomi voitti. Sen mukainen kyllä oli huuto ja tunnelma salissa...
Kyseli tuo sitäkin, että milloin tehdään seuraava huonevaraus tähän synnytyssaliin... Tuumasin, että vielä edellispäivänä olin sitä mieltä, että joulukuussa olisi hyvä, mutta nyt tätä asiaa pitääkin ehkä tovi sulatella ja tuumailla...