Tässä hommassa tapahtuu sittenkin jotain!! Vau.
Näillä näkymin olen yöpymässä elämäni ensimmäistä kertaa sairaalassa. Niin, ellei lasketa niitä öitä sairaalassa, jotka omaa syntymääni seurasi...
Viimeyön unet meni taas vähän niin ja näin... noh, ehkä sitä unta oli sen neljän tunnin verran. Pentu kun möykkää niin, ettei oikein nukutuksi saa... Tai sitten jos pentu on hiljaa, niin sitten on juostava alvariinsa vessassa.

Kymmeneltä aamulla oltiin kuitenkin reippaina Kuopion yliopistollisen sairaalan synnytyssalissa yliaikaiskontrollissa. Makasin hyvän tovin käyrillä, jossa mitattiin supistuksia (joita oli, mutten tuntenut!) ja tietenkin sitä pienen sykettä, joka hakkasi hyvästi.
Lääkäri katseli ultralla. Mittaili pientä ja tuumasi, että tämä on kyllä varmaan talon huonoin laite, mutta arvioidaan tuon nyt kuitenkin painavan sen 3300 grammaa. Hyvällä mallilla näyttää paikat olevan, mutta ei tässä nyt kuitenkaan vielä ilman lisäapuja mitään synnytellä.

Yhdeltätoista olinkin sitten jo täällä raskaana olevien synnyttävien äitien osastolla. Valtavan kiva, itseäni pari vuotta nuorempi kätilö esitteli osaston ja osoitti oman neljän hengen huoneeni. Tuli vähän semmonen olo, että "tämmöseen hotelliin tässä nyt sitten on päädytty...". Ehkä tällä voisi yrittää selättää omaa sairaalafobiaani. Kiva palvelu täällä onkin. Hyvä, kun olin juuri ennättänyt taloksi asettua, olikin jo lounasaika. Tämän jälkeen taas pistettiin tämä tuleva mamma piuhoihin ja taas mittailtiin sydäntä ja niitä supistuksia, jotka pienesti tuntuikin. Aika säännöllisiäkin ovat, mutta ei niin kipeitä, kuin joulukuussa...

Sitten reilun tunnin tauko. Tässä välissä kävi tuo mukava nuori hoitaja juttelemassa kanssani ja antoi jotain hormoonia sisältävää troppia, että voisi hiukan jeesata synnytyksen käynnistymistä... Juuri kun sain läppärin auki ja aloitettua pasianssin, tuli taas joku hoitsu niitten käyriensä kanssa ja eiku pelit seis ja taas piuhoihin. Nyt näkyi siinä masiinassa ne supistelut jo voimakkaampina. Vau! Noista lääkkeistä on jotain apuakin. Siinä piuhoihin kiinnitettynä kun en mihinkään päässyt liikkumaan, niin toivat mulle päiväkahvit vuoteeseenki. Palvelu siis tuntuu pelaavan.

Toistaiseksi aika on kulunu yllättävän sutjakkaasti. Olen aina kuvitellut sairaalassa olon maailman ikävystyttävimpänä ja tylsimpänä asiana, mitä olla voi, mutta tämä kun on nyt mulle aivan uusi ja ihmeellinen kokemus niin mielenkiintoistahan tämä onkin! Päivällistä ennen annoin virtsanäytteen, jonka toimitin sovitusti huuhteluhuoneeseen. Siinä sitten käytävällä ensimmäiselle vastaantulleelle hoitajalle kerroin jättäneeni näytteen sinne, että tietävät korjata talteen. Tämä hoitaja siinä sitten kysäisi, jotta kuka olen, johon vastasin reippaasti: "Viitosen nelonen!". Sain vastauksellani tämän valkotakkisen repeämään nauruun ja tuumasi, että "sinä se oot ainaski heti kättelyssä oppinu talon tavoille!" :D Meinasin sanoa, että ethän sinä nimeäni kuitenkaan kysynyt, vaan kuka olen... katsoin viisaimpana olla kuitenkin hiljaa.

Ruoka on kohtuullisen hyvää ja palvelu pelaa. Tuo mukava hoitsu tuossa jo pyyteli, että jos tässä kohta otettaisiin taas hiukka käyrää... tälle päivälle sen neljännen kerran, huh!! Ja sitten lisää sitä kivaa lääkettä, joka tekee suppareita, mutta isompana annoksena. Listallani menee tarvittavana myös kipulääkettä ja nukahtamislääkettä, joita saan jos siltä tuntuu... Eli jos näyttää siltä, ettei pentu vielä yöllä synny, niin sitten toki sitä unitroppia, mutta jos nuo supparit tuosta kovenee ja yltyy, ni sitte kipulääkettä. Nää lääkitysjutut ku on hyvä selvittää ajoissa, ennenku itse hätä pääsee käteen.

Elämme siis jännittäviä aikoja. Tuo pieni ei jääkään tuonne sisälle. Se todellakin tulee ulos. Ainakin mikäli se on minusta ja näistä mukavista valkotakkisista kiinni. : )
Lääkäri aamulla lupasi, että viimistään kolmen vuorokauden sisään on pieni kainalossa. Ajattelin olla hiukan nopeampi. Katsotaan, mitä pentu ite ajatuksestani tuumaa...  ; )