Se maaginen  laskettu aika oli ja meni. Eilen neuvolan tädille tuumailin vilpittömästi, etten olis kyllä todellakaan kuvitellut selviäväni yhessä koossa tänne asti. Sen verran on pentu saanut höykytystä joulun ajan reissaamisesta. Tädin mittaillessa masuani tuumaili pennun kyllä vievän kaiken mahollisen tilan, mitä tuolta vain ikinä löytyy--- ettei ihme, jos hiukan närästää.

Ne jotkut viisaat väittää, että synnytyksen lähestyessä pienen liikkeet vähenisi ja sydämen syke alenisi. Eilisen perusteella ei siis merkkiäkään saada tuota ulos ainakaan ihan lähiaikoina. Vaikka kohtahan sieltä on ulos tultava. Jos ei hyvällä, niin sitten vaikka väkisin. Mietin jo eilisen aikana, että mistä repisin Consertaa tai muuta AD/HD-lääkettä pienen rauhoittamiseksi... ei olisi ollut hetkeäkään aloillaan, mikä taas omassa voinnissa näkyi siten, ettei jaksanut istua aloillaan kun painoi keuhkoja eikä henki kulje kunnolla, makaaminen turhauttaa ja pistää olon entistä levottomammaksi ja liikkeessä oleminen taas tuntuu vihlovalta. Väsyttää ja turvottaa. No, yritetään nyt sitten kuitenkin muka nauttia näistä viimeisistä päivistä. kun tuon pienen tuolta ulos saa, ei takaisin ole menemistä ja sitten se onkin ihan koko loppuelämän juttu se, ainakin toivottavasti. Sykekin oli pienellä eilen korkeampi kuin aikoihin. Että sitä uutta vuotta vain odotellessa... Täti neuvolan ennustelikin tässä olevan Kaaville vuoden 2008 ensimmäinen lapsi. Katsotaan nyt kuitenkin rauhassa päivä kerrallaan... kolme yötä ilotulituksiin. Jos silloin sitten räjähtäisi ja isosti.

Voiko koira muistaa pentuajoiltaan hetket, jolloin maannut sisaruskatraansa kanssa emon rinnalla maitoa imien? Meiän poitsu kun on heittäytynyt vallan hassuksi. Nukkuisi mahdollisimman kiinni minussa ja näyttää sitä tyytyväisemmältä, mitä lähemmäs rintojani pääsee. Mietin, josko siinä joku maidontuoksahdus laukaissut pentuajat mieleen ja sitä myötä jonkun hyvänolon/turvallisuuden tunteen. Muuta selitystä en keksi, vaikka epäilenkin suuresti eläinten muistin toimivuutta.