Jo toinen joulukuun lapsi syntyi ennen aikojaan. Tälläkertaa oli serkkuni vuoro.
Siskonsa soitti tuossa ilta kuuden aikoihin kertoakseen, että hänestä on tullut juuri kolme tuntia sitten pienen tyttölapsen täti ja kertoi olevansa kovasti ylpeä tapahtuneesta. Pyysin häntä toistamaan sanomansa ja tuumasin takaisin, että "Miten se on mahdollista?!!". Tämän jälkeen pohdinkin jo ääneen sitä, että kyllähän minun pitäisi näin raskaana olevana tietää, miten ne lapset alkunsa saavat ja että jossain vaiheessa se pieni on sieltä sisältä poiskin ponnistettava. Mutta... kovasti yllätti ja hämmensi tämä uutinen.
Vastahan tämä serkkutyttö oli meillä viikko sitten viikonloppua viettämässä. Käytiin kaupassa, saunottiin, lenkkeiltiin koirien kanssa ja vertailtiin toistemme mahoja ja raskauskokemuksia. Nyt sitten sieltä mahasta se pieni jo ulkona. Uskomatonta. Mykistävää kerrassaan.

Pieni tyttö, 2500grammaa ja 48senttiä. Pienen pieni. Suloinen.
Uskomaton tämä nykyajan digitaaliaika. Vastasyntyneen tuore täti lähetti kännykällään kuvan pienestä.
Pienen pieni pipopää. Kyllä tämä elämän meno vain on uskomatonta.
Olikohan se juuri eilen vai toissapäivänä, kun juttelin tätini kanssa puhelimessa. Tuumaili, että Ylitornion Tehdasasussa oli paljon pienen pieniä vauvan vaatteita tarjouksessa, muttei oikein uskaltanut ostaa, kun oli vain vaaleansinistä tai punaista. Minä tähän taisin kommentoida jotain tämän suuntaista: "Kyllähän se vaaleansininen tytöllekin passaa, mutta jos meille jostain vaaleanpunaista kotiutuu ja se nähtäisiinkin jotenkin ristiriitaisena värinä, niin ainahan voin ne hempeät tytön vaatteet lähettää serkulleni". (joka siis ei tosiaan ollut vielä tuolloin sitä pientä synnyttänyt saatika mitään tietoa sukupuolesta).

Nyt jotenkin sellainen olo, että itse kun olen ollut sen kuusi viikkoa sairaslomalla vaivaisena: supisteluja, liitoskipuja, pahoinvointeja, närästystä, vihlontaa ja ties mitä epämääräistä juilimista... ja serkkuni, joka ei kummemmin oireillut synnytti silti reippaasti ennen aikojaan ei tässä taida sittenkään nämä "raskausoireet" olla ihan yhdenmukaisia itse synnytysten kanssa... Hyvällä tuurilla minä odottelen tässä vielä ensivuonnakin ja kuulostelen pienen potkimista. Vaikka, en kyllä tästä odottelusta pahastuisi sitten niin yhtään. Kyllä mulla aikaa ja malttia on.

Silti, kun näitä ihmislasten syntymiä seuraillut, on toki iskenyt se pienen pieni pelko ja paniikki myös omaan pyllyyn. Että mitäs jos tämäkin meinaa ulos ennen kuin on ajatus moiselle...?! Hittoakos sitten teen? Etenkin jos olen yksin kotona, Rakas PK-seudulla ja tosi kyseessä. Koirista ei ole kätilöiksi. Ei auttaisi kuin soittaa ambulanssi. Tosin... Kyssin ohjeistuksessakin toki lukee, että "Jos lapsivedet menee ennen viikkoa 37, on tultava ambulanssilla sairaalaan, mutta jos viikkoja reilusti ja synnytys käynnistyy ns. normaalisti, voi sairaalaan toki ajella omalla autollakin". (Siinä oppaassa eivät tainneet huomioida juuri minua, jolla matkaa synnytyssairaalaan on se 60km, en usko välttämättä etenkään kovissa kivuissa itse ajelevani, ellei ihan pakko ole...).

Mieheni oli äsken sitä mieltä, että minun pitäisi pakata koirat ja tulla loppuvuodeksi PK-seudulle siltä varalta, että jos jotain sattuu, niin hän on ainakin paikalla enkä ole yksin kotona. Toistaiseksi en ole oikein ajatukselle lämmennyt. Koti on kuitenkin koti ja oma koti on paras paikka, jossa on paras levätä. Kuukausikin PK-seudulla toisten ihmisten nurkissa tuntuu aika hirvittävälle ajatukselle. Ei minulla moiseen ole voimavaroja. Tai sitten stressaisin sillä reissullani niin, että varmasti syntyisi ennen aikojaan. Nehän sanoo, että raskaana olevan pitäisi vain olla tyynen rauhallisesti stressaamatta ylimääräisiä niin sitten ei ole riskiä saada keskenmenoa, keskosta, kohtukuolemaa, raskausmyrkytystä tai mitään muutakaan hirvitystä. Niin. Yritä siinä sitten olla stressaamatta, kun noita pelotteluja tulee jokasuunnalta. Jos ei muualta, niin ainakin sieltä neuvolasta. Olen alkanut kapinoida neuvolatätiäni vastaan, enkä enää pidä kirjanpitoa lapseni liikkeistä. Kerroin hänelle viimeksi tulevani hulluksi niiden kirjanpitojen ja liikeseurantojen kanssa, kun muutenkin on liikkuvaista sorttia oleva kaveri. Kyllä minä varmasti ihan itse hoksaan, jos jonain päivänä niitä liikkeitä ei tuntuisikaan. Ei siihen erillistä tukkimiehenkirjanpitoa tarvita. Haluan säästää mielenterveyteni vielä tulevaisuuden koitoksia varten.