Hui ku tää aika menee nopsaan, mää en käsitä!! Siis niiQ vastahan mä tein sen positiivisen raskaustestin jos toisenki ja ny sitte pitäs jo miettiä vakavissaan tuon pienen synnyttämistä. Se kun vois oikeasti tulla ihan minä hetkenä hyvänsä! Eilen neuvolatäti tuumas, että nyt sitte tarvii treffailla täällä viikon välein ja mittailla, kuin se pieni kasvaa. Ja kasvaahan se... Kohdunpohjan korkeus hiukka keskikäyrän yläpuolella, vaikka pienen lapsen ne on mulle luvannu. Toisaalta, mun mahassa ei kyllä pituussuunnassa oo mitenkään järjettömästi tilaa, että pakkohan sen pienen on jossain sikiöasennossa olla. Niin, ja lähtiessäni neuvolasta se täti vielä huikkas, että "Jos kerkeet synnyttää ennen ensviikon keskiviikkoa, ni soittele sitten kun joudat...".

Olis ollu tänään lähtö Rovaniemelle. Viimoset seksuaalineuvojakoulutuksen koulutuspäivät. Ehkä ihan järkevää skipata tuo reissu, kun todistuksen saan muutenkin ja opettaja viimeviikolla tuumas, että: "Sulla on nyt sitten kaikki OK!". Lääkäri kun varotteli, että pitkä istuminen autossa saattais laukasta hyvinki synnytyksen käynnistävät supistelut kun kerran viikkoja näin hyvästi, eikä ole enää mitään syytä pidätellä tai jarrutella suotta. Että antaa syntyä vaan, jos on syntyäkseen. No tuon kehoituksen pohjalta en ole sitten epäröinyt lumitöihin ryhtymistä tai koirien kanssa lenkkeilyä, vaikka ajoittain aiheuttavatkin melkosia oireita. Mutta jos ne kolmen Ässän konstitkaan ei vielä viimeviikolla käynnistäny synnytystä (vaikka välillä yöllisiä kipeitäkin supisteluja kuunnellessa tulee mietittyä kaikenmoista), niin kyllä se pieni varmasti tulee sitten kun on tullakseen. Hetkeäkään en epäile. Kohdunsuu reilulle sormelle auki ja paikat pehmentyneet. Ei se silti sitä meinaa, etteikö tuo saattais odotututtaa itteään vielä ensvuoteen. Toivossa on hyvä elää.

Viikonloppuna tänne ois tulossa pari entistä koulukaveriani Helsingistä. Hurjan kiva nähä nuita piitkästä aikaa! Täällä onkin kyllä tuota lunta varmasti ihan erilailla kuin Helsingissä... Sain tänään hetken tuumailla, että miten tolla pienellä Peugeotilla pääsee ton meiän mäen ylös, kun oli just aurattu, muttei hiekotettu. Sain sitte peruutella reippaasti ihan mäen alas asti naapurin traktorin viereen ja siittä hiekan päältä ottaa kunnolla vauhtia, ni johan pääs tää mamma ylös!

Voisivat pikkuhiljaa siellä Kelassa tehä jotain päätöksiäkin... ennenku mulla palaa hermot. Kaverini Visa, joka majailee tuolla lompakossa on kyllä siittä kiva, kun se lainaa välillä rahaa, mutta ku sille tartteis maksaa joskus takaski... No, onneksi täällä Savossa nuo käsittelyajat on kuitenkin edes himpunverran nopsempia kuin PK-seudulla. Jotain lohtua jostain revittävä. Tässä kun on tuo loppuvuoden talouspuoli muutenkin hiukka sekasin, kun sotkee hiukka pakkaa nuo papan hautaamisjutut ja siittä seuraavat jälkipyykit. No, on niillä asioilla tapana järjestyä, ovat ennenki järjestyneet.

The Mies  läks eilen aamusella ajeleen  takas  PK-seudulle.  Varmaan mulla hormonitoiminnassa  jotain häikkää, kun pisti toissailtana itkuksi. Vaikka, ei auta itkut näillä markkinoilla. Enkä minä siksi itke, että oloni olisi erityisen surkea tai kokisin, etten pärjäisi, vaan lähinnä siksi, ettei haluaiskaan päästää siittä kuuspäivää kestäneestä laatuajasta irti. Pistää nyt rakkaimpansa ajelemaan pitkää matkaa etelään kunnon lumituiskussa ja palauttaa elämä takaisin arkeen... Tuntuu niin väärältä olla täällä, kun tietää, että tuo läheinen voisi juuri nyt tällähetkellä kaivatakin jotain lohdutusta. Mieluummin kai niitä hautaamisjuttuja miettis pää toisen masun päällä kuulostellen pienen sydänääniä, kun se sydän on jossain muualla lakannut hakkaamasta.
Syke oli muuten eilisellä neuvolareissulla hurjan matala pienellä. Hakkas tasasta sataakahtaviittä. Ja mun oma pulssi levossa 105! Olipa nuo paineetkin alhaalla... Pienen sydänäänistä tuumasi vain, että näin loppua kohti on yleistä, että syke alenee tällai... Tasan kuukaus ja yks päivä, ni ollaan lasketussa ajassa. Saa nähä, miltä tämä maailma silloin näyttää. Jännittää joo, hieman.