...sataa ihan kokoajan. Isoja, valkeita hiutaleita. Tietää huomiselle lumitöitä.
Eva Dahlgrenin Snö soi taustalla. Mukavan rauhoittava tekijä tuo.
Tyyppi mahassa tuntuu jo isolta. Oikeastaan aika pelottavan isolta. Vaikka pienihän se vielä on.
Nyt vielä, kun se on kovasti ylhäällä, sen koivet saattaa tuntea tuossa ihan rintojen alapuolella, ikään kuin luiden päällä. Liikkeet muistuttavat ihan koko ajan olemassaolostaan. Pistää väkisinkin mietteliääksi.
Hyvähän se on tässävaiheessa pohtia kriittisesti, onko minusta sittenkään äidiksi? Jaksanko? Pystynkö? Kykenenkö? Siinä on kuitenkin kyse jonkun ihmishengestä... jonkun muunkin kuin oman itseni. Minkälainen on hyvä äiti? Entäs jos masennun? Saan paniikkihäiriöni vuosien takaa takaisin? Tai jos en vain jaksa? Jos odotukseni omasta itsestäni ovatkin liian korkealla, mitä sitten teen? Luojan kiitos on tuo Mies. Mies, joka antaa minulle luvan olla tarvittaessa heikko. Hitto mulla on ikävä... Enää puoltoistakuukautta ja voidaan olla kaikki kotona, rauhassa. Toivottavasti.

Vaikka tähän raskauteen onkin liittynyt kaiken iihanuuden lisäksi myös yhtä jos toista kremppaa (ja pelkoa keväisen keskenmenon tiimoilta) on tämä silti ollut hyvää aikaa. Kaikki tuntemukset kun ovat vahvistaneet sitä omaa tunnetta, että se pieni ihan oikeasti on siellä ja elossa ja tulossa... sitten aikanaan. Sitä on saattanut ikään kuin luottavaisesti vain olla ja miettiä, että "kyllä se luonto hoitaa asiat kuitenkin parhainpäin". Nyt, kun viikkojakin alkaa olla huomenna jo 34 ja pentu voisi selvitä jo ilman keskoskaappejakin alkaa luottamukseni tähän "luonnon hoitamiseen" horjua ja pahan päiväisesti. Tullut uusi voimakas tunne siitä, että minun pitäisi tässä kohta itsekin tehdä jotain, eikä enää se luonto hoidakaan asioita puolestani. Puoltoistakuukautta laskettuun aikaan. Se aika menee nopeasti ja aika voi tulla ennemmin kuin osaan arvatakaan. Sehän tarkoittaa sitä, että jonakin päivänä tai yönä tulee NE supistukset ja on osattava tehdä ihan ite se arvio, josko se syntyisi ja pitäisi lähteä sairaalaan. Kuitenkaan kun turhanpäiten ei varmaankaan kannate tuota matkaa Kyssille ja takaisin ajella... ja siellä sairaalassahan ne työt vasta alkaakin. Olisi osattava kunnella omaa kehoa ja sen tarpeita ja vaatimuksia. Jaksettava se mahdollinen ja varmaan jopa mahdottomalta tuntuva kipu. Ponnistettava pieni maailmaan. Tässä vaiheessa en saa enää kyseenalaistaa sitä, onko minusta siihen? Ei, se olisi pitänyt tehdä jo keväällä. Silloin kun päätettiin haluta. Tätä pientä ei enää sisältäni saa muuta kuin ponnistamalla. Tehtävä se on, vaikka tässä vaiheessa en millään haluaisi luopua. Pidän ihan mielelläni tämän kömpelön olon ja kaikki, jos ei tartteis ihan heti. Ihmetellen olen lueskellut niitä mammojen kirjoituksia, jossa tuskailevat oloaan ja pohtivat, että "saisi jo syntyä...", vaikka viikkoja kasassa samanverran kuin itselläni. Mitenköhän osaan elää kroppani kanssa, kun maha katoaa? Se muutos kuitenkin näkyy nopeammin ja radikaalimmin, kuin tuo yhdeksän kuukauden mahan kasvattaminen...

Koiran kanssa katsellaan ulos, kun lunta satelee hiljalleen maahan. Kovin on miettiväisen näköinen tuokin otus. Eilen nukahdin tuon ison vaalean pää vatsani päällä. Pentu sisälläni potki koiraa päähän. Meno tuskin siltä osin tulee muuttumaan. Näen jo sieluni silmin, kuinka se pienen pienillä käsillään läpsii tuota isoa nelijalkaista vasten kuonoa ja koira ehkä vain työntää kuononsa lähemmäs pienen korvaa, josta tulee joku haju. Toki pitää noiden eläinten kanssa myös varovainen olla, mutta ei noissa mikään muu arvelluta.  Kyllä ne uuden perheen jäsenen laumaan hyväksyy. On ne tajunnut jo, että tuolla mahassa pitää joku ihan omaa elämäänsä..

Som snö
Som faller
Som snöflingor virvlar i vinden
Av tusen miljoner
En enda ska landa på tungan
Ska smälta i munnen
Som du