-Eikö meidän pitäisi huutaa eläköötä isänpäivän kunniaksi? Hemuli kysyi äkkiä.
-Ei millään muotoa, Ruttuvaari sanoi.
-No ei sitten, sanoi Hemuli. - Minä vain yritin olla miellyttävä. Ettehän kai ole unohtaneet, että mmuumipappakin on isä?

En muista, milloin olisin viimeksi muistanut isänpäivänä yhtään ketään. Omaa isääni en muistikuvani mukaan milloinkaan. Vaarille olen tainnut ehkä joskus seurakunnan päiväkerhossa askarrella kortin. Sitten hänestäkin aika jätti.
Nyt saa tämän päivän osalta ajat muuttua ja tällekin tulee jotain sisältöä. Tänä aamuna, vaikka rakkaani lähtikin aikaisin varhain ajelemaan Helsinkiin. Iltavuoroon töihin. Halusin antaa hänen aamulleen niin kiireettömän vaikutelman, kuin olosuhteet suinkin antoivat myöten. Sängyssä sai maata, kunnes oli aikansa kiskaista vaatteet päälle ja menoks. Paljon suukkoja, helliä sanoja, aamukahvi vuoteeseen ja saipa pienen lahjankin. Isyyspakkauksen kirjanmuodossa. Sanovat, että tuollaisia lapsioppaita kun pitäisi pyrkiä lukemaan ennen lapsen syntymää. Sen jälkeen ei kuulemma enää ehdi.
Täytekakkua en kuitenkaan leiponut. Ei vielä tänä vuonna. Olis menny liioittelun puolelle.

Takana mieletön viikonloppu. Opinnäytetyö valmistui! Minusta tulee vielä jotain. Se, kun saa tuollaisen isomman projektin pois alta, antaa huomattavan helpottuneen tunteen. Sen osalta saattoi huokaista.

Puolsukua kävi kylässä. Onhan tuosta jo aikaa kun nuita kolmea serkkulikkaa mahdollisine kumppaneineen edelliskerran tässä kokoonpanossa näki... Siinä muikkuja ruokapöydässä syödessä tuli sellanen sanoinkuvaamaton mummola-fiilis. Itselleen tuttuja, läheisiä, rakkaita ihmisiä ison pöydän ääressä keskenään rupatellen. Näin meidän suvussa on totuttu toimimaan.
Tällä kertaa vain kaikkea ei ollut pakko maistaa, eikä kaikkea ollut pakko syödä loppuun. Eikä ainoa pakokeino tilanteesta poispääsyyn ollut nukahtaa ruokapöytään (kuten itse 5-vuotiaana mummolassa kesäkeittoa syödessä tein, jotta pääsisi eroon siitä keitosta johon en vielä tänäpäivänäkään koske).

Meidän suvussa ollaan totuttu tietynlaiseen yhteisöllisyyteen ja yhdessä toimimiseen. Ennen se kävi omien vanhempieni ja äitini sisarusten kautta. Nykyään näyttää yhä vahvemmin siltä, että etenkin me vanhimmat serkukset äidin puolelta olemme niitä, jotka vanhasta tottumuksesta hakeutuvat samaan tilaan. Omien sukulaisten kanssa kun voi olla aidosti oma itsensä sen kummemmin miettimättä. Heidän seurassaan on oppinut sellaisen tietynlaisen välittömyyden ja aitouden. Vilpittömyyden ja rehellisyyden. Heidän seurassaaon on vain paras olla oma itsensä, koska heistä ei noin vain eroon pääse. Tai, ainakaan minä en halua. Miksi haluaisin?

Todella tehokas tuo eilinen päivä oli... meni kuin hujauksessa. Olkkarin järjestys tuli muutettua toimivammaksi, tietokonehuoneeseen laitettua enemmän sinne kuuluvia asioita ja keittiöremontti pääsi erinomaiseen vaiheeseen. Enää se haastavin vaihe jäljellä: kuinka saada pintavetona vedettyö tuo vesijohtosysteemi niin, että tiskialtaan paikan saa vaihdettua seinustalta A seinustaan B?! Uskon ja toivon tähänkin jonkun järjellisen vastauksen vielä löytyvän.Alkaa tämä koko homma näyttää enemmän siltä, kuin olen uskaltanut kuvitellakaan. Ilman noita viikonlopun vieraitamme ei tästä koko hommasta olisi tullut lähellekään niin tehokasta, kuin mitä lopputulos sanoi. Heille iso kiitos!  <3