Toistaiseksi tämä päivä ei ole tuonut koiria takaisin, mutta sairasloman toi.
Aamusella heräsin, kun aluehälytyskeskuksesta soittivat ja kertoivat näköhavainnosta, joka noista kahdesta puupäästä juuri hetkeä ennen soittoa oli tehty. Eiku samantein autoon ja sinne, missä koirat olivat puolituntia tätä ennen istuneet parkissa. Pari tuntia ajeltua sain todeta, että olkoot... ei ne siinä samassa paikassa tai ihan vieressäkään enää olleet. Tuo havaintopaikka oli kutakuinki viis kilometrin päästä meiän kodista, ison tien toisella puolella.

Aika vakuuttunut olen, että ei ne hirmusemmin ihmisten ilmoilla liiku. Mettässä ne juoksee riistan perässä ja niitten kaikkien muittenki ihanien hajujen hurmoksessa. Ja narttu tietty elää siinä toivossa, jos vaikka ees kerran sais reissullansa...
Ainoo huonompi homma tässä on se, että tän seudun metiköissä ihan oikeasti liikkuu myös noita susia ja noi koirat ei niitä osaa varoa. Yks jos toinen lemmikkieläin on etenki näin pimeinä aikoina pedon kitaan päätyneet. Ei hyvä, ei ollenkaan. Toinen huomioon otettava asian haara on tämä metsästyskausi. Hirvenmetsästys on ihan hiljattain alkanut. Vaikkakin nuo on lintukoiria, niin voipi tuolla mettässä kuka tahansa nelijalkanen epähuomiossa saada luodista.
Ehkä tässä maalaan piruja seinille. Ehkä en. Mieluummin aina varaudun siihen pahimpaan maholliseen. Vaikka tokihan nuo voi yhtälailla vielä päivän, parin tai jopa kolmen päästä juosta tuohon kotipihaan ja kertoisivat seikkailuistaan, jos osaisin tarinoitaan kuunnella.

Aikani tuolla mettäteitä ajeltua, läksin sitte tonne terveyskeskukseen näitten oireitteni tiimoilta. Vastoin ennakko-oletustani tuo tohtori nyt ihan oikeasti hieman tutkikin vaivojani. Sisätutkimusta tehdessään totesi, ettei kohdun suu onneksi vielä ole auennut, vaan asiat siltä osin kunnossa. Paikat kuitenkin hieman pehmenneet, eikä passaisi tästä oikein enempiä pehmetä, jottei tartteis lähtä synnyttämään ennen aikojaan. Siinä sairaslomaa ja sen pituutta arpoessaan kysäisi, mitä työkseni teen. Kerrottuani, missä olen töissä, setä tohtori huokaisi. Totesi, että pistetään nyt ainakin kaksi viikkoa, jolloin on se seuraava neuvola (jossa myös lääkärin vastaanotto) ja saa neuvolan lääkäri arvioida jatkon.

Nyt ois sitte oltava kotosalla ja otettava iisisti. Lääkärille kun valittelin turhautuneisuuttani siittä, että kun on tää keittiöremppakin meillä nyt alotettu ja jos ja kun jotain yritän tehä, ni johan taas sattuu ja supistelee, puisteli vain päätään ja tuumaili, ettei nostamista, kurkottelua, painavien juttujen kantamista, reipasta kävelyä eikä mitään fyysisesti raskasta. Hitto. Jos tässä ei ole enää vointia tehä muka mitään vähänkään fyysistä, niin mullahan ei sitte oo enää muutaman kuukauden päästä mitään lihaksia, millä ton pennun potkis pellolle. No joo. Asioilla on kyllä tapana järjestyä ja luonto kai hoitaa oman osuutensa.