Viimeyönä oli jotenki tosi hankala saaha unen päästä kiinni... Väsytti vaikka kuinka, mutta muuten oli hankala olla. Enää kun ei mahallaan oikein voi nukkua, vaikka kuinka yrittäis ja haluttais. Tuntuu vaan niin epämukavalle. tuntu muutenki, että pentu kääntyilee ja vääntyilee, ettei itekään tiiä, mikä asento ois hyvä. Sitten kun yrität kääntää kylkeä toiselle, niin se kääntyminenki tuntu sattuvan. Lopulta sain tarpeekseni, otin peiton kainaloon ja siirryin olkkarin pehmeälle sohvalle, missä uni tuli samantein. Koirat vain ei osannu suhtautua, kun en sängyssä yötäni nukkunukkaa.

Se on muuten jännä, miten nuo talon nelijalkaset on oppinu suhtautumaan raskaana oleviin naisiin. Eräs viimeisillään oleva nainen käväs tässä päivällä kahvittelemassa, eikä kumpikaan edes yrittäny hyppiä päin tai muutenkaan alkanu riehumaan, toisin ku yleensä vieraitten kyläillessä. Ehkä nuo ei olekaan niin tyhmiä otuksia...

Viimeyönä valvotti myös ajatus siittä, että Mies tahtoo mun tuovan viikon päästä koirat mukanani PK-seudulle ja tieto, ettei anoppi siedä nuita nurkissaan. Päätin, että toimitan tuon poitsun Miehelle ja järjestän itselleni ja perheemme nartulle omat yösijat. Keskellä yötä en kuitenkaan tätä asiaa voinut alkaa järjestelemään, joten aamuun jäi.
Tässä viimeksi tänään mietin noita kahta maailman rauhallisinta otusta kattellessa, että miksei se anoppi noita oikeasti voi sietää. Tai siis, tuota narttuammehan hän ei ole edes suostunut näkemään, ajatuskin moisesta kuulemma on vallan pöyristyttävä. Tämä siksi, koska narttumme on spinone ja jos se on samanlainen, kuin mitä tuo poitsu käytöksineen (niin, rakkaan mieheni äidin muistikuvat varmastikin ulottuvat ensisijaisesti pitkälti aikoihin, jolloin tuo poika oli vielä nuori leikkaamaton AD/HD-tapaus, jonka piti tunkea kuono joka paikkaan) niin eihän tästä meidän koko elämästä tule mitään. Spinonet kun kuulema hänen mukaan ovat sellaisia, etteivät pysy hetkeäkään aloillaan, hajottavat ja rikkovat kaikki paikat eikä mikään pysy ehjänä.

No, nyt on yöpymisjärjestely kunnossa, eikä tuon rakkaan anoppini tarvitse murehtia sitä, että nuo nelijalkaiset tulisivat tuhoamaan hänen kauniin kotinsa. Toki asiaan liittyy myös se seikka, että kun tuo perheemme narttu erityisesti on se eitoivotuin vieras ja koska narttu kulkee siellä, missä minäkin, niin eipä kyllä tulevan ensimmäisen lapsenlapsensa tulevalla äidilläkään ole tarvetta astua kotiinsa. Kuinkakohan pitkään mahtaa hän olla sitä mieltä, ettei todellakaan halua tuohon narttuumme tutustua... muuttuuko mieli, kun minä saan ponnistettua tämän yhden pienen maailmaan...?

Tämä kotona oleminen tuntuu hyvälle. Olen siivoillut kaikessa rauhassa, lepäillyt, lueskellut lehtiä ja kirjoja, tapaillut tuttavia ja pessyt pyykkiä. Tänään aloitin tulokkaan tekstiilien pyykinpesun. Talosta kaikki harsot pesty nyt kahteen kertaan ja pienen vaatteita pyörii parhaillaan koneessa. Kaikki kun on hyvä pestä ennen käyttöönottoa ja nyt on sellainen olo, että kun kerran on aikaa niin tämän voisi tässä ajan kuluksi hoitaa pois alta. Sitä kun ei tiedä, jos vaikka tulisikin jo marras- tai joulukuussa yllättäen äkkilähtö sairaalaan ja koko ruljanssi alkaisikin ennenaikojaan. Paras varautua siihen pahimpaan, vaikka elättelenkin kovasti sitä toivetta, että sitten ensivuonna...

Jotkut tutut kun ovat kyselleet, onko jotain, mitä erityisesti tarttisin pienelle, on vakiovastaukseni ollut: Kestovaippoja. Tähän kestoilun maailmaan olen parhaani mukaan syventynyt ja alkanut aika selkeästi hahmottumaan, mitä tämä kestovaippailu käytännössä tarkoittaa (siis muutakin kuin pyykinpesua) ja joitain tuotteita tullut tilailtuakin. Tämä on kuitenkin ideologialtaan ja taloudellisuudeltaan sellainen asia, että jos ja kun yhtään on motivaatiota, kärsivällisyyttä ja aikaa lähteä moista toteuttamaan, niin ehdottomasti joo. Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Katsotaan vielä, onko ajatukseni vuodenvaihteessa yhä sama. Ihan hetkessä ei kuitenkaan pidä lannistua.

Viimepäivinä on mielessä ollut oma sosiaalinen luonteeni, jonka koen tässä elämäntilanteessa todella tärkeäksi asiaksi. Sitä on usein tullut miettineeksi, että vuosi on oikeasti ihmiselämässä aika lyhyt aika. Kuitenkin se vuosi, mitä nyt ollaan täällä Savossa asuttu on tuonut tullessaan ihan oman sosiaalisen verkoston. Huomenna on eräs entinen työkaveri tulossa kylään. Lämmitti mieltä, kun kysäisi itse, josko passaisi tulla kyläilemään. Täällä kun niitä toisia ihmisiä todella tarvitsee ja etenkin, kun luonnostani olen mielelläni  ihmisten parissa, on tämän oman sosiaalisen verkoston olemassa olo hyvä konkreettisesti havaita. Elämää todellakin on myös pääkaupunkiseudun ja  Kehä kolmosen ulkopuolellakin.