Joskus elämän on mentävä rikki,
että osaisi taas kunnioittaa ehjää elämää.

Joskus on syötävä kaurapuuroa,
jotta lihakeittokin maistuisi taas hyvältä.

Joskus on herättävä sateiseen aamuun,
jotta voisi taas herätä auringon säteisiin.

Elämä muistuttaa meitä hyvistä hetkistä,
antamalla välillä myös huonoja hetkiä.

Hetki sitten tuli tuo entinen työkaverimme autollansa pihaan ja siihen autoon tuo mieskin sitten hyppäs isoine kasseineen. Vaikka tähän oli jo kuukaudenpäivät asennoitunu ja valmistautunut, tuntui tuo lähtö, kuin jotain todella suurta ja rakasta ois repäisty irti kodistamme. Hitto. Nytkö sen jo piti lähteä...? Juu, ja ihan ite kannustin lähtemään. Hyvä sinne on mennä vaikka koko loppuvuodeksi töihin.

Viimeinen tunti oli pakko siivota ja touhuta, minkä kerkisi. Jos olisi jäänyt paikalleen, olisi se itku tullut. Eikä se tähän tilanteeseen sovi. Ei vielä, kun tuo pahempi puolisko oli talossa. Semmonen herkistely tekee lähdön vain vaikeammaksi. Ääni päässäni sanoi: Nyt ole vielä tämä viimeinen tunti reipas tyttö, kyllä se siitä...
Samantien, kun ovi miehen perästä meni kiinni, tuli itku ja toive siitä, ettei olisi tuo mitään unohtanut ja palaisi. Että saisin nyt hetken olla rauhassa ja yksin. Että ei näkisi tätä oloa. Se ei auttaisi ketään tai mitään. Koirat on käpertyny tuohon niin lähelle kuin pääsevät ja voisin itkeä vaikka silmät päästä.

Eikä tässä oikeasti ole mitään hätää.
Mun vointi ei noin niinku muuten ole paskempi ja jos jostain syystä tulisikin joku raskauteen liittyvä voinnin romahdus, niin on täällä ihmisiä, jotka ovat sanoneet, että herkästi heidän puoleensa saa kääntyä. Kyllä tämä tästä. Minä kyllä selviän. Eikä tosiaan ole kuin pari viikkoa ja sitten jo syy lähteä itse PK-seudulle viikoksi. Koirat tosin taitavat jäädä tänne hoitoon.
Toiseksi, tekemistäkin on ihan riittämiin. Nuo opinnot kun on hoidettava marraskuun loppuun mennessä pois, jotta sen tutkintotodistuksen saa käteen. Tämä edellyttää, että nyt on todella tehtävä se lopputyö opintojen tiimoilta. Nyt siihen on hyvä aika muutenkin. Ja kohtahan se äippälomakin alkaa... ja voinnin mukaan heti joulukuun alussa voin itse siirtyä PK-seudulle. Ei tämä tilanne oikeasti edes ole lähelläkään toivotonta.

Eilen oltiin KYSsillä synnytysvalmennuksessa. Käytännössä tuo toteutettiin sairaalan auditoriossa jonkinmoisena luentona, jonka päätteeksi näytettiin semmonen teennäisen oloinen video, missä oli taustalla semmonen ärsyttävä plingpling-sävelmä, jonka piti varmaankin olla rauhoittava elementti samalla kun kuvaruudussa se mamma karjui, ähisi ja puhisi ja lopulta ponnisti pienen maailmaan...
Sinne auditorioon mentäessä tuli sellanen fiilis, että ihanku ois jonottamassa johonki leffateatteriin. Ainoostaan popcornit puuttui. Ainoo vaan, että ne kaikki muut ihmiset hiukka hämmensi. Tai tuntu sillai koomiselta. Joku reilu satakunta henkeä meitä siinä oli. Lähes puolet miehiä ja ne kaikki naiset muistutti enemmän tai vähemmän valaita. En oo koskaan ennen nähny niin montaa raskaana olevaa naista samaan aikaan. Jotenki hupaisa tilanne.
Enkä oikein osaa sanoa, opinko siinä suuressa "valasnäyttelyssä" oikein mitään. Epiduraali kuulostaa helpottavalta, mutta se hitonmoinen piikki, joka selkään pistetään, ei kyllä houkuta sitten niin mitenkään. Jotenki tää koko synnytyshomma tuntuu niin kovin lähellä olevalta, vaikka siihen kyllä vielä aikaa on. Toisaalta, käsittämättömän nopeasti tämä koko aika on mennyt...

Yhtään järkevää syytä en ole keksinyt, miksen voisi joulukuun alkupuolella lähteä PK-seudulle ja hetimmiten joulun jälkeen yhdessä mieheni kanssa kotiin. Sillonhan sillä ne työtkin loppuisi. Jos joku hätätilanne iskee, niin onhan siellä suuressa kaupungissakin ihan kohtuullisesti toimiva julkinen terveyspalvelu ja jos niikseen, niin pakkohan niitten on myös siellä auttaa mahdollisesti jo tänä vuonna syntyvä pieni maailmaan.