Mutta ei vielä väsytä. Tekis mieli tehä ja touhuta. Kuin pieni lapsi, joka ei malttaisi mennä nukkumaan.
Pahempi puolisko on vaihtanu puhtaat lakanatkin ja yrittää houkutella untenmaille ja minä vain, että "ihan kohta...".

Viikonloppu meni yhessä hujauksessa. Ajeltiin reippaasti Pyhätunturille. Ihmeteltiin pari vuorokautta Lapin elämää. Sitä ilmastoa on hyvä välillä hengittää. Melkein jo luulin unohtaneeni. Hinku olisi ollut saada pitkittää viikonloppua vielä lisää ja lisää. Että oltaisiin ajeltu vaikka Norjaan ja Lofoteille ja maailman ääriin.
Kuitenkin oli palattava takaisin kotiin. Palattava, jotta voisi lähteä jonain päivänä uudelleen reissuun. Ottaa mahdollisesti tuo mahassa asuva tapaus mukaan ja esitellä sille Lappia. Niitä vaaroja, tuntureita, poroja, maisemia ja kaikkea. Opetetaan arvostamaan se tuollaisia hienouksia.

Tätini kanssa matkan aikana juteltiin puhelimessa. Silloin arvoin vielä, kävästäkkö Ylitorniolla vai ei. Tätini omaan tyyliinsä totesi, jotta "Mene toki, kyllä se varmasti kannattaa". Naureskellen totesin takaisin, että mitenkä niin kannattaa? Miksi edes ajatella, että vanhusta, joka tuskin edes tuntee sinua, kannattaisi käydä katselemassa...?!! Kyllä se kuitenkin kannatti. Näin jälkikäteen tuntuu sille. Kuivalihaa olis tehny mieli vielä enemän. Voiku lähikaupastakin saisi...

Nyt elän hassua aikaa. Sitä ihan kummastelee, miten vielä joku kuukausi sitten kaikki elintarvikkeet kuvotti. Tai, ainoastaan jotain mahdollisimman hapanta saattoi edes kuvitella maistavansa. Kaikki muu aiheutti kuvotuksen tunnetta. Kahvi oli pahin kaikista. Oksentamaan en kuitenkaan ruvennu. Ei moiseen tarvetta. Mutta liekö ihme, jos paino ei liiemmin nouse, jos mikään ei maistu.
Nyt voisin taas syödä vaikka koko maailman. Aika pelottava ja salakavalanoloinen tunne. Erityisesti tekisi mieli kaikkea makeaa ja mahollisimman suolaista ja rasvaista. Roska ruokaa niin, että napa paukkuisi. Onneksi meiän kylällä ei ole Mäkkäreitä tai muita vastaavia. Onneksi edes kuvittelen vielä omaavani jonkinmoisen järjenhivenen. Onneksi.

Tuo pahempi puolisko on aika kivasti alkanut toipua. Niskahan hällä ei taivu vieläkään mihinkään, eikä pää käänny. Mutta eipä tuo enää oksentelekaan! Tasapainokin löytynyt ja vissiin korvissakin humina huomattavasti vähentynyt. Kipulääkkeitäkään ei mene enää niin valtavasti. Hyvä näin.

Eilen kävästiin retkeilemässä Haaparannan Ikeassa. Ajeltiin Övertorneån kautta ruottinpuolta pitkin Tornioon ja poikettiin semmosissa valtavissa kaupoissa, joissa myytiin kaikkea lapsikrääsää. Vielä ei uskallettu shoppailla mitään, mutta kyllä se pinnasänky sieltä Ikeasta silti mieleen jäi... mutta, onhan tässä vielä joitakin kuukausia hyvin aikaa. Nyt vasta viikko 20 + menossa. Huomenna rakenneultra. Katellaan, kuin käy.