Tiiättekö miltä tuntuu, kun on jossain Linnanmäen laitteessa, semmosessa kieputusjutussa ja se laitteessaolo ottaa mahanpohjasta niin, että oksennus ei oo kaukana?
Mulla on ajoittain just sellanen olo. Mun sisälläni on oma Linnanmäki. Ne potkut tuntuu todella siellä vatsanpohjassa sillai, että meinaa oksu tulla. Kaikkea uutta sitä itsessään saakin havaita?
Onhan se kiva huomata sisällään noita elonmerkkejä, mutta mietityttää, että jos ne potkut tuntuu jo nyt noin voimakkaasti, niin kuinka ne tulee jatkossa tuntumaan? Ihmetystä tämä aika on täynnä.

Toissapäivänä olin hierojalla. Teki gutaa. Muksu oli vissiin eri mieltä.
Siinä hieromapöydällä hetken aikaa vatsallani maatensedän saatua veren liikkumaan, alko muksu potkia hieromapöytää vasten kuin viimeisessä hengenhädässä. Kyllä se kuitenki siellä sen verran hyvässä suojassa ja turvassa on, ettei periksi tarttenu antaa. Tunne oli vain melkoinen.

Viikkoja täynnä 22 ja tuntuu, että nyt vasta alkanut maha oikeasti kasvamaan.
Tuo silmin havaittavissa oleva mahan kasvu saa itsensä mietteliääksi, nytkö se painokin sitten ottaa kunnon kasvupyrähdyksen...? Opeteltava elämään ja olemaan uuden kropan kanssa. Melkoista. Kaikkeen sitä pieni ihminen ryhtyykään.

Päässä alkanut sellainen pesänrakennusvaihe.
Sellainen olo, että mahollisimman paljon pitäisi nyt saada valmisteltua tätä maailmaa tuota pientä varten, ettei tartteis sitten joulukuussa -30 asteen pakkasilla enää kiirehtiä, hosua ja huitoa eri putiikeissa ettimässä yhtä jos toista vipstaakelia, mitä se muksu kuitenkin tulisi tarttemaan. Kun kuitenkin samaan aikaan olo saattaa olla jo hivenen tukala ja joulukin tulossa ja kaikki.... taitaa mennä valmisruokasysteemeiksi tämä joulu vallan. Ellei pahimmassa tapauksessa joulua joudu sairaalassa viettämään... liekö siellä ees kunnon kinkkua ja graavilohta...?