Ompas tuosta edellisestä merkinnästäni aikaa... huh.
Mutta tää aika onkin kulunu kuin siivillä. Eikä semmosia aikoja juuri oo, että joku erityisemmin mietityttäis.

Leiriltä kotiuduttu pari viikkoa sitten. Hienosti meni. Tyhjentävästi. Unet jäi vähiin, mutta onneksi ei väsymys vaivannu. 8 peruskoulun 9.luokalle menevää tyttöä ja toinen mokoma poikia päälle. Siin on melkonen jengi... Eniten ihmetytti kattella, miten radikaalisti tuon ikäset pojat voi viikossa muuttua. Miten se halauskin on alussa niin jähmeä ja jännittynyt, että vois melkein sydämen sykkeen laskea siinä samalla halatessa. Ja loppua kohti ne rutisti itku silmänurmassa... Sniif.

Leirin jälkeen onki ollu yhtä hässäkkää. Hetimmiten kun tuon tiimini sain kotoota pois, tuli samana päivänä meille tilalle velipoika perheensä kanssa sekä kesätyttö Helsingistä. Kummityttökään ei yhtään enää pelänny koiria. Oli vain autossa päättänyt, että on lopettanut pelkäämisen "koska Kirsi on sanonu, että ne on ihan kilttejä koiria, eikä niitä tartte pelätä". Kaikkea ne pienet lapset muistiinsa pistääkin...

Pian velipojan porukoitten lähön jälkeen saatiin tilalle mun äitee ja pari nuorimmaista siarustani (7- ja 9-vee). Ei niitä tarttenu kattella ku päivä, ni ei ois ollu hermoromahus kaukana. Valitettavasti sitä kattomista kesti sen miltei neljä päivää. Tuon mainitsemani hermoromahuksen vältin hienosti pakenemalla töihin. Harvemmin sitä on juossu yhtä innoissaan töihin aamu seittemäksi kääntelemään mummoja ja tämän työpäivän päätyttyä suhauttanu vielä autolla toiseen työpaikkaan vääntämään nuorison kanssa mm. siitä, onko se todellakin 14-vuotiaan nuoren oma asia jos hän käy vain kerran viikossa suihkussa vai alkaako se olla pikkuhiljaa myös muiden asia...?!!
Voisin kirjoittaa vaikka kirjan siitä ahdistuksesta, mitä oman äidin läsnäolo omassa kodissa voi aiheuttaa.... mutta paras olla kirjoittamatta. Lyhyesti kiteytettynä: ääntä lähti kuin palosireenistä ja semmosta ressaavaa vouhkaamista piisas. Lapset tappeli päivittäin ja äitee syöksyi lähes joka tappeluun väliin... (senkin energian se olis voinu käyttää jotenki toisin...). Lopulta päätettiin ottaa toi velipoika, 9-vee meille rauhottuun ja ehkä äiteelläkin helpompaa, jos hetken aikaa opettelis pyöriin vaan yhen muksun kanssa.

On muutes melkosta vääntämistä ollu ton ysiveen kanssa. Ajoittain saa semmosia kohtauksia, että ne keinot, millä hakea huomiota ettii rajoja ihan pitemmän kaavan mukaan. Ihmekös tuo, jos kotona elämä melko rajatonta eikä äitee jaksa toteuttaa uhkauksiaan, mutta hermostuksissaan saattaa uhata vaikka millä... Täällä on sitte poika oppinu, että ruokapöydässä on oltava edes täällä jonkinmoiset rajat. Jos ruualla leikitään, eikä varoituksia oteta todesta, saattaa poika päätyä omaan huoneeseen kannettuna. Eipä ole sen jälkeen enää pelleillyt varoituksen sanan kuultuaan.
Eilen poitsu totesi, että voisi vaikka yrittää jaksaa lukea Harry Potteria sillä aikaa, kun olen töissä. Paras ajatus niiQ ikinä tolta poitsulta, jolla muutenkin pientä keskittymishäiriötä. Taijan kävästä maanantaina shoppailemassa kirjasen. Lukemista kannattaa aina motivoida!

Töitä olis tosiaan ihan liiankin kanssa. Tuossa naapurissa, vanhainkodilla alotin viikko sitte muutaman viikon sijaisuuden (johon ne haluis jatkoa jo ennen ku ollaan yhtäkään työsopparia tehty). On kuulema näillä seuduilla etenkin vanhuspuolella niin huutava pula pätevistä hoitajista, ettei uskoiskaan. Etenkään, jos noita työkkärin sivuja vähänkään tuppaa vilkuileen...
Asennetta tuo duuni tommosessa rouvaslaumassa vaatii ja oon päättäny sitä ainaki sen kolmisen viikkoa riittävän. Puolensa ja puolensahan tuossa on. Viimeksi eilen töissä mietin, että tommonen perushoitotyö on sillai pääkopalle iisimpää, kun tietää tasan, mitenkäpäin millonki se vaippa väännetään ja mihi suuntaan vanhus käännetään. Ei oo semmosia epäselvyyksiä, eikä tartte pahemmin miettiä, kuten tuolla toisaalla... vaikka viihdyn hirmusesti kyllä nyt noitten nuortenki parissa. Kahen duunin loukussa siis ainakin nyt toistaiseksi. Työvuorot selkeästi tiiossa nyt elokuun reiluun puolväliin. Ja eiköhän niitä töitä ole vielä sittenki... vaikka tuo masu kyllä saattaa tuosta alkaa kasvaa ja sitte ei ehkä enää niin innoissaan uusiin paikkoihin kannata itteään tuupata. Ehkä se kuitenkin riittää, että jalka on kolmen oven välissä.

Tuo masu tosiaan. Kaks tavan neuvolaa takana + yks lääkärineuvola.
Siellä lääkärineuvolassa saatiin ton pahemman puoliskon kanssa ihan rautalangasta vääntää sille tohtorille nää kuviot...että joo-o: olin eka raskaana, olin ihan varmasti. Semmosen apteekin testin tein maaliskuun alussa ja sitte kävin vielä tonne tk:n labraan pissimässä ku en ottanu uskoakseni. Siellon koneella todistusaineistoa. Ja juu, kesken se ihan varmasti meni sillon 25.3. Tarkalleen muistan sen sunnuntaipäivän ja sen, kuinka ne siellä Valkeekosken apteekissa oli todella ammattitaidottomia, typeriä eikä asiakaspalvelusta tietookaan. Viikon se vuoto kesti ja kivut oli tavanomaista kovemman sillai, että ihan särkylääkettä otin. Ja juu, kuin seinään loppui se vuoto ihan kerta rysäyksellä. Luonto sen hoiti, ei KYS, enkä menny jälkitarkastukseen enkä kaavintaan, kun se ihan ite osas tulla pois.  Kolmen viikon päästä sen kivuliaan vuodon alkamisesta tein uuen raskaustestin, kun ei ne oireet mihinkään kadonnu, ne raskausoireet siis. Yks viiva siihen tikkuun vaan tuli ja sillä selvä. Negatiivinen tulos. Helpotus. Viikko tästä eteenpäin, ja olin varma raskaudestani. En minä tyhjästä saa kolmea raivaria päivässä. Uusi testi, joka positiivinen. Että joo, minä olen hedelmällinen nainen ja tulen ilmeisen helposti raskaaksi, jos hiukan yritän. Pakko sen lääkärin oli viimein uskoa, että ovuloin hetimmiten keskenmenoni jälkeen ja luonto tosiaan hoiti asian ja korjasi sen ensimmäisen painoksen virheet veks, toivottavasti.

Muutama päivä sitte oli kans neuvola. Se täti oli yhtä mukava ja vanha ja kokenu ku muistin. Otti tosi kivasti ton pahemman puoliskonki huomioon, vaikka se ulkopuoliseksi väkisinki ittensä tuns. Ne sydänäänet ku kuunneltiin kuitenki multa ja kaikki muu... mut ei sillai yhtään empiny, etteikö sen pienen sydän ois hakannu. Hyvällä mallilla se on. Viikon päästä ekat neljä kuukautta täynnä, vaikka vastahan se eka kolme kk täytty. Mihin tää aika juos? Pitäskö toi muksun huone sittenki rempata nyt  heti kohta valmiiks ku sehä on kohta jo vuodenvaihde ja sit voi olla jo myöhästä... no, maltetaan vielä hetki.
Hassu juttu on se, että paino mulla ei juurikaan nouse, eikä masu liiaksi oo kasvanu. Sillai vähä vaan, ettei vaatteitten läpi nääkään. Lääkärineuvolasta laski paino kilolla ja ajasta ennen raskautta se on noussu kilolla. Ei paskempi tahti. Vaiks, kyl se täti lupaili, että se paino ehtii viel nousta ja isosti.... Mutku ei mua oikein inspirois hommaa uusien toppahousujen ja talvitakin lisäksi muita mammavaatteita. Mut se takki ainaski kuiteski ois hommattava, ettei pieni palellu kolkytasteen pakkasilla.

Viimeyönä pussailtiin paljon, ja kaikkea. Ja mietittiin sitä, kun sinne Kyssille pitää viiä elokuussa se lappunen sinne rakenneultraan. Siinä lapussa ne tahtois jo tietää, mikä sen muksun nimeksi voisi tulla. Pohdittiin sopivaa. Tai ainaski alustavasti sopivaa. Tuntui hyvälle. Silti vois toivoa, ettei siihen hätäkasteeseen joutuis turvautuun...

Kesätyttö lähti tänä aamuna. Raksu varmaan palaa kohta Kuopiosta, kun juna-asemalle heitti. Hiljasta tänne taitaa hetkeksi tulla. Ainoostaan toi ysivee ja me. Vaikka ensviikonloppu onki sitte kai taas hei hulinaa. Kun näillä näkymin tulevat semmoset veljekset meille lomaileen, että oksat pois. Katsellaan.