Ihan totta juu. Viime perjantaina olin neuvola-tädin vastaanotolla ensimmäistä kertaa.
Tunti siinä helposti meni sen tädin kanssa jutellessa, verenpaineita ja painoja mittaillessa ja laskettua aikaa arpoessa.
Sitten lopuksi se täti tuumas, että jos vaikka kokeiltas, josko se pienen sydän sykkis... mitenkään ei mitään sydänääniä lupaillut, mutta kuulemma sitä kuitenkin tässä vaiheessa vois kuulostella. Sit ei muutaku siihen hoitolaverille makaamaan ja pöksyjä alemmas ja sillä laitteella kuunteleen... Juuri kun oli sanonu, että ei tästä kyllä taida vielä tässä vaiheessa mitään kuuluakaan, eikä sen vielä varmaan tartteis kuuluakaan, ni johan pomppas! SE pieni hakkas varmaan tuhatta ja sataa... tai, laski se täti sen sykkeen olevan 160. Aika hurrjaa. Tuli niin epätodellisen todellinen olo. Että siellä tosiaankin on elämää. Vau...
Kuulemma sydänäänten kuulumisen jälkeen 90% raskauksista selviää maailmaan asti... katsellaan, kuin käy... hiukka jänskättää.

Niin, viikkoja taitaa olla kasassa jo kymmenen, ainakin. Ultra ois puolentoista viikon päästä. Katsellaan sitten tarkemmin niitä aikoja ja noin. Vuodenvaihteeseen kuitenki suunnataan. =)
Olokin on jo ollut huomattavasti parempi. Ei sellaista kroonista kuvotusta ja väsymyskin tuntuis hieman laantuneen. Olin jopa töissä viimeyönä ja ensyöksikin menossa. Moista en olisi voinut kuvitellakaan vielä muutama viikko sitten, kun väsytti, oli kyse mistä vuorokaudenajasta hyvänsä.

Tuntuu, että toi meiän narttu tajuais, missä tää perhe menee. Olisi nimittäin kokoaika seuraamassa kuin hai laivaa. Visusti nukkuu sängyn vieressä lattialla mun puolella (kummalla puolella hyvänsä sitten ikinä nukunkin) ja välillä on semmonen olo, että aivanku tuo nelijalkanen ois ottanu nyt elämäntehtäväkseen mun vartioimisen. Hassu tyttö.

Nyt on hyvä ja energinen olo. En oikein tunnu osaavan ottavan liiemmin stressiäkään mistään. Vaikka kai pitäisi. Ens viikolla kuitenkin kävästävä Espoossa ja elämäni ensimmäistä kertaa oikeussalissa. Tievossa ois semmosia juttuja, että pitäs olla maha kuralla ja kauhia ashistus ja paniikki, mutta ei niin ei. Ehkä tämä juttu tuli jo käsiteltyä vuos sitte terapiassa? Tai ehkä tää hormonisysteemi on niin sekasin, etten osaa enää kiinnittää huomiota olennaisiin. Tai, ehkä se ahistus jysähtää päälle sitten vasta H-hetkellä. Noh, katsotaan, kuinka käy. Oman ajatuskantani mukaan kuitenkin mielestäni olen jo asian suhteen tehnyt sen mitä pitää ja muut hoitakoon asiat loppuun. Itselläni on muitakin juttuja, mihin keskittyä.

Talouskin alkaa pikkuhiljaa tasaantumaan. Kevät oli melkoista vääntämistä yllättävien laskujen tiimoilta ja noin, mutta nyt voisi pikkuhiljaa löytyä jonkinmoinen balanssi. Laskut sain just hoidettua maksupalveluun ja ehkä tässä kuussa voi jäädä jotain käteenkin. Vaikka matkustusta tää kesäkuu tietääkin. Toissapäivänä palasin Rovaniemeltä koulutuksesta ja sitte seuraavaksi kohti Espoota eikä se matkustus mitää halpaa lystiä oo. Raksuki just ehkä Porvooseen ennättäny ja huomenna suuntaa kohti Tukholmaa. Saa nähä, kuin miehen käy. Palaako maratoonilta pää kainalossa, vai kuis... jänskättää hiukan tuokin. Tai, suoraan sanottuna hirvittää.

Naapuri kyseli eilen Olivian perään, että mihin se kadonnut. Juuh. Lähti viime sunnuntaina takas kotiinsa emäntänsä kanssa. On se sulonen koira tuo... tulevat kuitenkin vielä kyläilemään. Hyvä niin. Elämä tuntuu nyt hyvälle. Taidan lähtä tästä lenkille ja töihin. Ei muuta raportoitavaa.