Niin siinä sitte kävi. Tänä aamuna ensimmäinen punkkihavainto tälle kesälle.
Kaikessa rauhassa silittelin tuota neitiämme. Sitten kiljahdin.
Silppurin päässä, ihan päälaessa kiinni pienen pieni punkki.
Onneksi oli raksu kotona ja saatoin ne punkkipihdit hälle työntää.
Punkit ei oo mun juttuni. Ei tod. Muistan vieläkin, kun viime kesänä poitsun kyljestä punkkarin löysin ja raksu viidensadan kilometrin päässä. Ei auttanu ku ensin soittaa hätänen puhelu raksulle. Sitten pinnistellä ja kerätä rohkeutta ja voimia tuohon urotekoon, kunnes täristen kellistin poitsun maahan, jotta sain tukevan otteen ja NAPS, niin se punkki irtos. Koira ei ollu moksiskaan, mutta mulla kyllä sydän hakkas ja isosti... Punkkipanta alkais olla aikas kuumaa kamaa täällä.

Muuten ihana, kiireetön, vapaa aamu. Saatiin nukkua pitkään ja pussailla.
Kahviakin pystyin melkein kupillisen juomaan. Ei oo tuo litku nykysin oikein ottanu maistuakseen.
Aamupalapöydässä tartti muistuttaa raksua, että toi Olivian emäntä ois niiQ kolmen yön päästä tulossa meille ja sen jälkee se ois sitte menoa. Mukavasti noilla tämä loppuaika näyttää menneen, kun ei oo tuolle kirpulle annettu mitään ylimääräistä huomiota, eikä raksukaan oo enää tuota spontaanisti syliinsä kaapannu. Semmoset kun eivät näytä hyvää tekevän koiran omistushalulle...