Pitkästä aikaa sillai mukava päivä, ettei oo tarttenu räjähtää kenellekään mistään tai muuten hermostua. Hyvä näin.
Liekö syynä iltavuoron. Mun ei tarttenu herätä aikasin aamulla. Mun ei tarttenu siivota koiran kakkaa heti herättyäni (toisin kuin tuo rakkaani... herättyään ei mittään ongelmaa, mutta sillä aikaa, kun oli raksu ollut suihkussa, oli Olivia pitänyt oman yhden koiran mielenosoituksensa... On muuten melkosta havahtua hereille syvästä unestä siihen, kun mies karjaisee todella kovaan ääneen, jotta VOI VITTU!! Noh, paska flaksi, kirjaimellisesti. Tuli se sitte sen jälkeen vielä sänkyyn pussailemaan ja rauhoittumaan...

Mun aamu alko hienosti pitkään nukkumisella, kolme koiraa samassa sängyssä. Ei sellaisesta malttaisi ylös nousta. Silkkiksen partaa siistin aamupuhteiksi. Ei siinä oikein sen kummempaa. Aamulenkin jälkeen töihin.Mukavan lepposa työpäiväki oli. Suunnittelevat työpaikan pirskeitä. Kosteaa saunailtaa tai sellasta. Taidan itse suunnitella tekeväni töitä tuona päivänä. Välttää sen, ettei tartte selvinpäin kattella kuitenki aikas tuoreita työkavereitani, jotka ympäri päissään...

Tuota raskausjuttua oon miettiny... Että edelliskerralla ku se ajankohtasta oli, oli hyvin vahvana se ajatus, että tästähän ei sitten ensimmäiseen kolmeen kuukauteen puhuta halaistua sanaakaan yhtään kenellekään. Että tässähän voi tapahtua vielä vaikka mitä... Ja siltä varalta oltava hiljaa.
No, sitten kun tapahtuikin vaikka mitä, tuli tunne, että pitäisköhän tästä nyt sitten puhua yhtään mitään kenellekään? Kuitenkin sitten kaikenmaailman keskustelupalstoilta saa lukea, mimmosia traumoja kellekin naiselle on tullut noitten keskenmenojen tiimoilta... No, mulla ei kyllä traumoja ei, mutta en mä silti näe syytä olla puhumattakaan, kunhan ei ihan joka välissä mainosta. Tällähetkellä taas on omasta tilasta semmonen olo, että mitä hittoa sitä salailemaan?!! Että jos se menee kesken, ni sitte on mennäkseen. Sillon se on tarkoitettu niin. Mutta  eipä sitten tule kauheena yllätyksenä lähipiirille... kun kuitenkin keskenmenon riski on melko suuri, vaikkakin pienempi verrattuna siihen, jos edellinen raskaus ois edennyt pidemmälle. Mutta en minä silti mainosta. Äidilleni en kerro kun vasta sitten joskus... ja ne, jotka tätä blogiani lukevat, toki tietävät, mutta ääneen en uskalla vielä toistaiseksi liiemmin.

Oli raksu kuulemma lähellä ajaa ojaan, kun luki ajaessaan puhelimestaan sanan "Neuvola". Hällä ilmeisesti ajatusmaailma ja pää paljon enemmän sekaisin ku mulla. Ja kuulemma kauhee stressi (ihan kuin se muksu olisi jo ylihuomenna puskemassa ittensä kokonaisena maailmaan ja kaiken pitäisi olla valmista jo huomenna...). Mutta tän paikkakunnan neuvolantädit on kyllä valtavan kivoja. Juttelin vaihteeksi pitkään puhelimessa. Olisi halunnut mun tulevan vaikka jo ensviikolla käymään juttelemassa ja arpomassa mahollista laskettua aikaa ja muuten vaan. Ne on kyllä valtavan herttasen olosia ne neuvolatädit, mutta ei tässä nyt vielä mikään hoppu ole... lähempänä sitten sitä ajankohtaa, kun voisi jotain ehkä hyvällä tuurilla ultrassakin nähdä... jos tuo meinaa niin pitkälle kehittyä. Katsotaan. Päivä kerrallaan.