Hurrjan kiva hoksata, että tätä blogia oikeasti lukeekin joku! Sillai, ettei ainoostaan ittekseen kirjottele päiväkirjan korvikkeena... Sitä kun tuntee olevansa kehno pitämään moniin ihmisiin yhteyttä ja kertomaan asioistaan, niin tämä on ehkä kohtalaisen hyvä foorumi moiselle. Vaikken edes ole varma, haluanko hirmusemmin elämääni mainostaa. Ehkä haluan. Ehkä en. Tämä elämä kuitenkin tuntuu hyvälle. Ainakin tänään.
Mutta hei, kiitokset kommenttien kirjoittajille. Vahvistuu se olo, ettei tässä ihan seinille huudellakaan... =)

Tänään oli hiukka haikea päivä ja samalla odottava päivä.
Tulevan leirini tiimi oli meillä vuorokauden verran kyläilemässä. Ainoastaan yksi tiimistä ei päässyt paikalle, harmi sinänsä. Tiimikoulutus ois parin viikon päästä. Tuntuu hyvälle. Tämä tiimi vaikuttaa kivalle. Koskapa ei olisi vaikuttanut? Kyllä ne rekryt ihan oikeesti osaa tehä hienoja tiimejä. Ja jos tulee joskus joissakin tiimeissä konflikteja, niin ehkä ne kuitenki on ne asiat, jotka tappelevat, eivät sentään ihmiset.

Koskaan ennen en ole ollut tilanteessa, jossa esittelisin omaa kotiani sokealle ihmiselle kierrellen kämppää ja kertoillen mikä huone missäkin ja noin... Aluksi tuntui hassulle, mutta samalla myös erittäin tärkeälle. Meillä on kuulemma selkeä koti, jossa on helppo kulkea! Kyselin koko joukon tyhmiä kysymyksiä, mutta enhän minä voi tietää, miltä sokeasta voi eri asiat tuntua, jos ei joku mulle kerro... Ellen sitten yrittäisi pistää silmiä kiinni ja sitoa niitä huivilla viikoksi ja opettelisi olemaan ja elämään.

Raksu ollut omassa tiimitapaamisessaan tuon pikkukirpun kaa viimesen vuorokauden. Nyt jo ikävä syö mieltä ja on tuo ihan kohta jo onneksi kotipihassa. Pääsee halimaan ja pussaileen sen puhki. Hiton hyväähän se tekee, kun on ajoittain hiukan toisesta erossa, vaikka se ikävä kaihertaakin. Tai ehkä just siks. Että silloin tapaamishetkellä taas muistaisi. Se hetki, kun saa painaa pään toisen rintakehää vasten, tuntea toisen ihon, tuoksun ja lämmön. Sitä kannattaa odottaa. Tuo tunne on yksi maailman parhaista olotiloista.

Nuo kaksi möhköfanttia makaa jalkojeni juuressa kuin raadot konsanaan. On vissiinki ollu rankka viikonloppu. Eivät näyttäneet ulospäin merkkiäkään ikävästä. Olihan heidän ympärillään kokoajan aina jossain tarjolla silittävä ja rapsuttava käsi. Saaneet viettää oikein koiranpäiviä. Voin vain kuvitella, kuinka noiden tämänhetkinen lötkö olemus muuttuu totaalisesti ihan kohta puoliin, kun raksun farkku kaartaa pihaan. Tulis jo...