Voi v*** mikä aamu.
Onneksi nukuin vielä sikeästi, kun tuo rakas mieheni lähti töihin. Jälkeenpäin kertoi siivoilleen yhen kakkapökäleen lattialta. Olisin varmaan jo siittäkin saanu itkupotkuraivarin. Mieli jotenki älyttömän herkkänä. Pinna palaa mitä pienimmistä jutuista.

Ensimmäinen aamun hermostuminen oli ku Olivia murisi pienesti Silppurille. No, eipä murissu ainakaan hetkeen toista kertaa. Toisen kerran paloi pinna hiukka isommasti, kun olin Beaulle antamassa kinkkusiivua ja Silppuri tunkee kärsäänsä siihen väliin ja tuossa vaiheessa Olivia muristen ja haukkuen tulee kolmanneksi vaatimaan omakseen. Tää korottaa ääntä sillai, että kaikki kolme on seuraavassa hetkessä keittiön kolmessa eri nurkassa... ja se kinkkusiivu lattialla koskemattomana. Ei siinä sitte muuta ku siivu jokaiselle... mutta maassa oli taas hetken aikaa huomattavasti rauhallisempaa.

Aamulenkin jälkeen tää lähti kauppaan hakeens safkaa noille koiruuksille. Kotio hyvillä mielin hyräillen palattua ensimmäinen näköhavainto oli se leivänmurusmäärä, mikä lattialla oli. Niitä murusia ei ollut ennen kauppaanlähtöäni. Eikä ollut myöskään sitä tyhjää paperista pussia, jossa oli ollut leipää vielä ennen ku kauppaan läksin. Voi luoja, miten ihmisen mieli voikaan salamana muuttua.
En muista, milloin viimeksi olisin tuolla volyymillä huutanut suorastaan karjuen. Poitsu juoksi ensimmäisenä pöydän alle hyvin syyllisen näköisenä varovaisesti häntää heiluttaen. Tää heiluttelee sitä tyhjää leipäpussia sen kärsän eessä ja huutaa ja koira vaan jatkaa sitä syyllistä katsomistaan ja peruuttaa hiukka lähemmäksi ikkunaa pöydän alla... Tämän jälkeen löysin Silppurin makkarin viimeisestä nurkasta sen näköisenä, ettei haluaisi olla juuri nyt olemassa. Hyvin oli vaitelias koira tuokin. Viimeiset karjaisut leipäpussin kera kohti Oliviaa, joka juossut tietsikkahuoneen sängyn alle. Jos nuo koirat ei tuon syyllisen ilmeensä myötä muka tajunneet, kenelle huusin ja miksi tämä raivari, niin ihmettelen suuresti.

Nyt vallitsee talossa taas rauha. Kaikki kolme hissuksiin kömpivät tänne tietsikkahuoneeseen lattialle makaamaan sovittelevan oloisesti, mutta hyvin hiljaisina. Eivät yritä liiemmin lähelle tullua, Makaavat ainoastaan tuossa lähes jalkojeni juuressa. Nyt en enää tiedä, pitäisikö olla huono omatunto tuon huutamiseni myötä.

Viiraakohan mulla päässä vai horjuuko hormonit vai mitä helvettiä tämä tällainen mesoaminen oikein on...? Jos ne menkat ei viikon päästä ala, niin on ostettava raskaustesti. Jos se on positiivinen, selvittäisi se kaiken. Jos ei, harkitsen mielentilatutkimuksiin hakeutumista.