Elämme muutoksen aikaa. Päivä päivältä asuntomme lisääntyy muuttolaatikoista. Täysistä sellaisista. Lundian kirjahylly on jo kasattu nippuun. Tuo on muuten varmaan maailman kätevimpiä huonekaluja, helppo kasata ja purkaa, kulkee kätevästi paikasta toiseen ja siittä voi varioida mieleisensä lähes tilaan kuin tilaan.

Täällä paikkakuntalaisille kun on kertonut muuttavansa Kaaville, saa lähes väistämättä hivenen pettyneen ilmeen takaisin ja sen toteamuksen: "olisitte nyt täällä Juankoskella pysyneet". Noh, Juankoskelta ei löytynyt sellaista kotia, mitä etsittiin, joten paikkakuntaa on muutettava. Eikä tuo Kaavi nyt oikeasti hullumpi paikka ole. Ompahan nyt lyhyempi matka viikonloppuisin ja öisin terveyskeskuksen päivystykseenkin, sikäli kun tarve iskee. Tuota tarvetta on kyllä tämä alkanut vuosi ollut ihan pullollaan. Saisi tälle erää riittää jo nämä eri poppatohtoreilla ravaamiset.

Viikon päästä saadaan ensimmäiset laatikot siirtää uuteen kotiin. Lauantaille suunniteltiin se oikea varsinainen muutto. Onneksi on tuo kyseinen viikonloppu töistä vapaa. Saa rauhassa järjestellä paikat edes jotenkin kuntoon ja talo asuttavan näköiseksi. Tavoitteena kun olisi saada heti muutosta seuraavana päivänä uusi perheenjäsen taloon. Kohta kuukauden verran ollaan tehty tuttavuutta sellaiseen parivuotiaaseen Spinone-neitiin. Päätös oli, että jos saadaan tarjouksemme asunnosta menemään läpi, jos päästään muuttamaan ja jos tuon nuoren miehen lisääntymiskyky eliminoidaan, voimme ottaa tälle nelijalkaiselle otuksellemme kaveriksi tyttökoiran. Nyt kun kerran sattui vielä saman rotuinen (möhköfantti?!) kohdalle, joka uutta kotia vailla olisi. Asioilla on tapana järjestyä.

Tuo pahempi puoliskoni on saanut taas jonkun kummallisen villityksen. Hän haluaisi uuden kotimme pihamaalle shetlanninponin. Kuulemma mahtuisi ihan hyvin majoittumaan sinne aittaan... Käväsi kanssani tuossa toissailtana työpaikkani hevoset hoitamassa, eikä ole tuon jälkeen paljoa muusta puhunutkaan. Jos hänen puheissaan ei ole maastoauton kallis ylläpito ja sen vaihtaminen johonkin muuhun hänen mielestään järkevään autoon niin sitten se on se poni... Totesin, että joo... mietitään asiaa vakavammin sitten kun meillä on se 8-vuotias tyttö, joka voisi moisella otuksella opetella ratsastamaankin... mutta kun siihen pihalle kuulemma silti mahtuis... Miksi joidenkin ihmisten pitää haluta saada kaikki nyt ja heti? Noh, onneksi tuo rakas avopuolisonikin on rajattavissa, ainakin vielä toistaiseksi. Mutta, näillä näkymin... perheen lisäystä odotellessa... (mitä, pitääkö sellaisen eteenkin tehdä oikeasti jotain..?!).

Töissä on ollut aikas hektistä. Yks jos toinen työkaveri irtisanoo itteään ja vaihtaa omia kuvioitaan. Uusia työntekijöitä tulee tilalle. Niin koulutettuja, kuin kouluttamattomiakin. Rankkaa aikaa varmasti niin työyhteisölle, kuin nuorisollekin. Nuoriso oireilee kukin vuorollaan, työvuoroissa työntekijät minimiresurssilla ja silti ei auta kuin pyörittää systeemiä eteenpäin. Aika aikaansa kutakin ja nyt eletään tällaista aikaa. Saa tämä aika itsenikin pohtimaan, miksi oikeasti olen nykyisessä työpaikassani töissä. Tällaisia joskus hyvä kyseenalaistaa, jotta muistaa asian ytimen. Toistaiseksi tämä kuitenkin on vielä kohtuullisen hauskaa työtä.

Kolme viikkoa elettiin yhden auton varassa. Tämän viikon maanantaina tuli vakuutusyhtiöstä korvaukset ja kävin noutamassa uuden menopelin. Punaisen. Moottoriltaan hivenen pienemmän, kuin mitä siinä menehtyneessä oli, muuten pitkälti samanlainen auto. Peugeot 206. Oikein mukava kaveri.