Elämme muutoksen aikaa. Päivä päivältä
asuntomme lisääntyy muuttolaatikoista. Täysistä sellaisista. Lundian
kirjahylly on jo kasattu nippuun. Tuo on muuten varmaan maailman
kätevimpiä huonekaluja, helppo kasata ja purkaa, kulkee kätevästi
paikasta toiseen ja siittä voi varioida mieleisensä lähes tilaan kuin
tilaan.
Täällä paikkakuntalaisille kun on kertonut muuttavansa
Kaaville, saa lähes väistämättä hivenen pettyneen ilmeen takaisin ja
sen toteamuksen: "olisitte nyt täällä Juankoskella pysyneet". Noh,
Juankoskelta ei löytynyt sellaista kotia, mitä etsittiin, joten
paikkakuntaa on muutettava. Eikä tuo Kaavi nyt oikeasti hullumpi paikka
ole. Ompahan nyt lyhyempi matka viikonloppuisin ja öisin
terveyskeskuksen päivystykseenkin, sikäli kun tarve iskee. Tuota
tarvetta on kyllä tämä alkanut vuosi ollut ihan pullollaan. Saisi tälle
erää riittää jo nämä eri poppatohtoreilla ravaamiset.
Viikon
päästä saadaan ensimmäiset laatikot siirtää uuteen kotiin. Lauantaille
suunniteltiin se oikea varsinainen muutto. Onneksi on tuo kyseinen
viikonloppu töistä vapaa. Saa rauhassa järjestellä paikat edes jotenkin
kuntoon ja talo asuttavan näköiseksi. Tavoitteena kun olisi saada heti
muutosta seuraavana päivänä uusi perheenjäsen taloon. Kohta kuukauden
verran ollaan tehty tuttavuutta sellaiseen parivuotiaaseen
Spinone-neitiin. Päätös oli, että jos saadaan tarjouksemme asunnosta
menemään läpi, jos päästään muuttamaan ja jos tuon nuoren miehen
lisääntymiskyky eliminoidaan, voimme ottaa tälle nelijalkaiselle
otuksellemme kaveriksi tyttökoiran. Nyt kun kerran sattui vielä saman
rotuinen (möhköfantti?!) kohdalle, joka uutta kotia vailla olisi.
Asioilla on tapana järjestyä.
Tuo pahempi puoliskoni on saanut
taas jonkun kummallisen villityksen. Hän haluaisi uuden kotimme
pihamaalle shetlanninponin. Kuulemma mahtuisi ihan hyvin majoittumaan
sinne aittaan... Käväsi kanssani tuossa toissailtana työpaikkani
hevoset hoitamassa, eikä ole tuon jälkeen paljoa muusta puhunutkaan.
Jos hänen puheissaan ei ole maastoauton kallis ylläpito ja sen
vaihtaminen johonkin muuhun hänen mielestään järkevään autoon niin
sitten se on se poni... Totesin, että joo... mietitään asiaa vakavammin
sitten kun meillä on se 8-vuotias tyttö, joka voisi moisella otuksella
opetella ratsastamaankin... mutta kun siihen pihalle kuulemma silti
mahtuis... Miksi joidenkin ihmisten pitää haluta saada kaikki nyt ja
heti? Noh, onneksi tuo rakas avopuolisonikin on rajattavissa, ainakin
vielä toistaiseksi. Mutta, näillä näkymin... perheen lisäystä
odotellessa... (mitä, pitääkö sellaisen eteenkin tehdä oikeasti
jotain..?!).
Töissä on ollut aikas hektistä. Yks jos toinen
työkaveri irtisanoo itteään ja vaihtaa omia kuvioitaan. Uusia
työntekijöitä tulee tilalle. Niin koulutettuja, kuin
kouluttamattomiakin. Rankkaa aikaa varmasti niin työyhteisölle, kuin
nuorisollekin. Nuoriso oireilee kukin vuorollaan, työvuoroissa
työntekijät minimiresurssilla ja silti ei auta kuin pyörittää systeemiä
eteenpäin. Aika aikaansa kutakin ja nyt eletään tällaista aikaa. Saa
tämä aika itsenikin pohtimaan, miksi oikeasti olen nykyisessä
työpaikassani töissä. Tällaisia joskus hyvä kyseenalaistaa, jotta
muistaa asian ytimen. Toistaiseksi tämä kuitenkin on vielä kohtuullisen
hauskaa työtä.
Kolme viikkoa elettiin yhden auton varassa. Tämän viikon maanantaina tuli vakuutusyhtiöstä korvaukset ja kävin noutamassa uuden menopelin. Punaisen. Moottoriltaan hivenen pienemmän, kuin mitä siinä menehtyneessä oli, muuten pitkälti samanlainen auto. Peugeot 206. Oikein mukava kaveri.
torstai, 22. helmikuu 2007
Kommentit