Sattuipas eräänä päivänä...

Lähdettiin Helsingin keskustaan. Ihan ex-tempore' noin vain. Autoillen. Lapsinemme, kera koiran. Kahvilaan. Se oli sellainen päähänpisto, jonka Mies sai matkalla ruokakauppaan, jutellessaan autossa serkkunsa kanssa. Kysymättä minulta sopi tapaamisen.

Serkulleen kerroinkin lähes kättelyssä, etten nyt oikein ole seurallisimmillani, enkä muutenkaan parhauttani näytä. Että kiva nähdä, kun edellisestä (ja siitä ainokaisesta) tapaamisesta aikaa lähes kaksi vuotta. Hiukset likaisina ja aikalailla kotivaatteissa, lähes huonolla tuulella.

Löysimme mukavan, aurinkoisen terassipaikan ihan ytimestä, jossa oli vieläpä tilaa meille. Mies meni kahvilaan sisälle hakeakseen tarjottavaa serkkunsa syntymäpäivän kunniaksi. Istutimme Veen omalle terassituolilleen. Itse pidin tyttösen sylissäni. Serkkupoika otti nartun hihnan käteensä.

Tyttöselle iski nälkä ja hätä. Noh, ruoka toistaiseksi lähes aina saatavilla. Ei siis muuta kuin tissi esille ja ruokaa naamariin. Käännän katseeni kohti miehen serkkua, juttelemme jostain. Palautan katseen siihen tuolille, jossa Veen piti istua. Näen poikasen juoksevan kädet levällään heiluen arviolta kymmenen metrin päässä kohti autotietä. Ampaisen samantien ylös ja kohti lastani. Tyttö yhä edelleen tississäni takiaisena roikkuen. Nappaan pojan kädestä kiinni. Poikanen reagoi tähän pysäyttämiseensä heittäytymällä siihen asfaltille, keskelle jalkakäytävää mahalleen makaamaan, huitoen samalla käsiään ja jalkojaan maahan raivoisasti huutaen. Pidän pienen neuvonpidon. Monologin, jossa kehoitan poikasta nnousemaan ylös ja palaamaan äitin kanssa terassille. Että yks isikin tulee kohta ja tuo varmaan myös Veelle jotain hyvää herkkua. Ei reaktiota. Lopetan tyttösen lentävän syömishetken pistämällä tissin piiloon. Nostan tyttösen toiseen kainalooni ja huutavan poikasen toiseen. Kävelen tyynen ruhallisesti omalle paikallemme. Samalla mies jo tuleekin ulos kahviosta kera kahvien, pillimehun ja juustokakkujen.

 

sattuipas eräänä iltana

Poikanen oli mumminluona yökylässä ja määrä palata takaisin kotiin. Paluupäivää edeltävänä päivänä sain kuulla Miehen joutuvan juurikin tuona poikasen paluupäivänä yövuoroon. Ei ollut aiemmin asiaa hoksannut. Mieleen hiipi pieni stressi jaksamisestani. Yleensä mummin luota kotiuduttuaan ei poikanen ihan noin vain nukahdakaan...

Kellon lähennellessä ilta kahdeksaa, soitti Mies lopulta useamman kehoituksen jälkeen äidilleen, jotta missä mahtavat viipyä. Kertoi lähtevänsä ihan pian kotoaan Veen kanssa, joka on tiedättekös, maailman ihanin... Mies lähti hommiinsa. Tyttösen sain onnekseni ajoissa unille. Mummi saapui pojan poikansa kera viimein 21.15 tuumaten, että heillä nyt hieman venyi. Totesin Veen olevan yleensä yöunilla 20.00 ja ilmaisin, etten oikein pidä näin myöhäisistä kotiintuloista. Yhtään enempää en kiukkuani ilmaista halunnut. Mukavahan se on, että Vee toisinaan pääsee mummille yökylään, eikä moiseen kohta enää samallalailla mahdollisuutta olekaan. Täytyisihän sitä ymmärtää olla kiitollinen kaikesta mahdollisesta avusta ja siitä, että itsellenikin järjestyy mahdollisuuksia hengähdystaukoihin.

Juuri, kun se yksi mummi oli kotoamme poistumassa, heräsi tyttönen syystä tai toisesta itkuun. Menin nukuttamaan tyttösen uudelleen uneen ja mummi jäi Veetä nukuttamaan. Neitokaisen nukahdettua hätistelin tuon mummin jatkamaan matkaansa ja hoisin itse poikani untenmaille. Halusin yörauhan laskeutuvan huusholliin mahdollisimman pian ja kivuttomasti. Lähtiessään se mummi lausui viimeisen lauseensa: "On sulla rankkaa..." ja häipyi. Reilussa viidessä minutissa oli poikanenkin jo unessa. Onneksi. Itselleni ei vain uni tullut... ja tyttönenkin heräsi kadonnutta pierua kiukkuamaan, jota yhdessä pari tuntia metsästettiin, kunnes aamu kolmelta saatiin me naisetkin unen päästä kiinni. Tapansa mukaan Vee, jonka sisäinen kello on pettämätön, herätti aamu kuudelta. Joo... toisinaan voi olla rankkaa. Onnekseni mies kesken koulupäivän tuli kotiin, jotta pääsin jatkamaan ne kesken jääneet yöunet pois.

 

Tapahtui eräänä aamuna

Kello löi jo kuusi, vanhemmat herätkää!! Tuumaili Vee, juostessaan huoneestaan makkariimme. Miehellä migreeni. Vaihteeksi. Tajusi kuitenkin ajoissa lääkettä kaapista hakea - nyt kun sitä kerrankin oli. Itse nousin, jottei poikanen ihan mahdottomuuksiaan touhuilisi. Pyykit koneeseen, tiskit siinä sivussa. Telkkarin VHS luukusta sain yhen pikkuauton, DVD-levyn sekä kaukosäätimen ongittua. Miten tuonne mahtuukaan niin paljon tavaraa? Otan vastaan yhden raivarin siitä, kun kiellän siihen samaiseen luukkuun laittamasta enää yhtään mitään.

Vee kertoo haluavansa puuroa. Totean, ettei vielä tähän aikaan ole puuroaika. Sitä ennenkään seitsemältä aamulla vielä... tästä harmistuneena poikanen pyrkii isänsä tietokoneelle. Tämänkin kiellän nostamalla pojan pois tuolilta, jonka päälle oli kiivennyt. Poikanen heittäytyy tramaattisesti lattialle vatsalleen takoen nyrkkejään maahan sekä tehostaen kiukkuaan huutaen ja potkimalla jalkojaan lattiaan. Annan kiukutella kaikessa rauhassa.

Aamukahdeksalta tarjoan sen jo hieman kaivatun puuron. Vee kiipeään tuoliinsa ja olisi valmis aterioimaan. Vien puuroista lusikkaa kohti Veen suuta. Vee nappaa lusikasta sormillaan kiinni ja kääntää päänsä pois. Kiellän ja yritän uudelleen syöttämistä. Poikanen hermostuu, kääntyy tuolillaan nurinpäin ja huutaa mielenosoituksellisesti. Huomaan korottavani ääntäni. Pääkipuinen mies tulee makkaristamme antaen itselleni tauon hengähtää. Siivoan, kiukuttelen, pihisen ja puhisen. En suostu rauhoittumaan. Mies saa poikasen paremmalle mielelle ja poikanen näyttää, kuinka hienosti häneltä itseltään sujuu lusikan vieminen suuhun. Jopa niin, että siinä lusikassa itsessään on kiitettävät määrät aamupuuroa. Menee sitä puuroa myös kädenkin kautta suoraan. Maitoa hörppiessään toistelee vain "namm namm"...

Tervetuloa vain uhmaikä meidän(kin) perheeseemme...