Kävin kaupassa lasten kanssa rattaillamme. Tyttö nukkui. Poikanen valvoi ylemmällä kerroksellaan. Ostin tonnikalaa ja aurajuustoa. Visalla. Salaattia ajattelin väsätä. Miten tämä seuraavan parin viikon budjetti tulikin ajettua näin alas?

Samassa kaupassa, samaan aikaan oli itseäni ehkä jonkun vuoden vanhempi nainen. Mukanaan hänellä oli kaksi lasta (isompia kuin omani) ja täysin samanlaiset, mutta uudemmat ja hienommat rattaat mitä itselläni. Ketsuppihyllyn kohdalla tuo nainen kysyi isommalta, kävelevältä lapselta mielipidettä ketsupin valintaan. Lopulta näille kahdelle muodostui pienimuotoinen riita aiheesta. Nainen valitsi mieleisensä ketsupin todeten, ettei pojan ole pakko sitä syödä jos ei halua. Poika alkoi itkeä. Nainen korotti ääntä ja sanoi: "Lakkaa heti huutamasta! Nyt saa riittää. Minulla on ihan riittävästi stressiä ilman sinuakin!!" Poika ei lopettanut itkua. Nainen komensi uudelleen poikaa lopettamaan huutamisensa (en tiedä, miksi?) uhaten, mikäli itku ei lopu, joutuu lapsi rattaisiin. Läheltä piti, ettei sitä savua jo näkynyt, mikä tuon naisen päästä lähti. Tuntui todella kiehuvan. Lapsensa huuto loppui lopulta, kun äitinsä sen rattaisiin, alakertaan istutti.

Jostain syystä itselleni tuli näkemästämme todella kurja olo. Poikani puolesta, sekä toki tuon naisenkin puolesta. Ehkä vähän myös naisen lasten puolesta. Harmitti, että poikani ylipäätään edes joutui näkemään moisen kohtauksen. Naisen kohdalla mietin, mikä sai hänet käyttäytymään noin ja toivoin kyseessä olleen todella vain tilapäisen ilmiön. Se energiamäärä, mikä siinä höyrytessä kului, meni varmaankin melkolailla hukkaan enkä oikeasti usko kenellekään tulleen moisesta yhtään sen parempi mieli.

Kyllä, mielestäni aikuinenkin saa ilmaista väsymystään ja tunnetilojaan. Kuitenkin aikuinen on aikuinen ja sen mielestäni olisi hyvä osata tehdä se niin, kuin aikuisen kuuluu. Itseäni hirvittäisi, jos elämäni menisi siihen pisteeseen, että kaupassa pitäisi syystä tai toisesta karjua omille lapsilleni kieltäen, jotteivät he itkisi. Kyllä kai lapsillakin on oikeus ilmaista myös niitä negatiivisia tunteita? Vaikka toki lapsen itku on aina väsyttävää ja uuvuttavaa kuunneltavaa. Toinen, mihin en ikinä haluaisi sortua, on syyllistää omia lapsia kuten tuo nainen kaupassa. En usko moisen tekevän juurikaan hyvää lapsen itsetunnolle. Meillä muutenkin ollaan aikalailla tarkkoja siitä, millä tavoin lapsillemme (etenkin Veelle) palautetta annamme. Mikäli poikanen tekee jotain kiellettyä, reagoimme toki heti. Kiellämme painokkaasti ja mikäli kielto ei auta, otamme lapsen konkreettisesti pois sitä kiellettyä tekemästä ja siirrämme samalla kohti sallitumpia leikkejä. Samalla painotamme poikaselle, että kyseinen leikki oli tyhmä. Kuitenkaan emme sano poikamme olevan typerä, koska toimi tietyllä ei-toivotulla tavalla. Mistäs tuollainen taapero muuten mitään oppii, ellei niitä rajojaan koettele ja varmistele, onko ne kielletyt asiat oikeasti yhä kiellettyjä...? Yhtä lailla hyvistä tekemisistä saa poikanen välittömän palautteen, jota on oppinut myös itse itselleen antamaan. Osuessaan jalallaan palloon tätä potkaistessaan, taputtaa poika välittömästi sanoen "hyvä hyvä!!". Toistaiseksi ei pienellä ainakaan näytä itsetunnossa olevan vikaavikaa.

Matkustin bussilla lasteni kanssa. Rattaidemme vieressä oli toiset rattaat. Näissä istui arviolta 3-5-vuotias poika. Joko hän oli iso kokoinen 3-vuotias, pienikokoinen 5-vuotias tai jotain siltä väliltä. Kuitenkin se pelkkä yhdistelmä vaikutti minusta jokseenkin kummalliselta. Lähinnä siksi, kun olen niin monen samankokoisen lapsen ihan omin silmin nähnyt kävelevänkin ja toiseksi tiedän, miltä tuntuu kun sen oman vauvan kanssa ei mahdukaan bussiin kyytiin vaunuilla, jos siellä on jo ne kahdet muut rattaat (ja niissäkin saattaa olla ihan kävelytaitoisia pieniä lapsia!). Toki ymmärrän senkin, että PK-seudulla bussilippujen hinnat ovat melko tuntuvia ja lastenvainuilla julkisessa joukkoliikenteessä saa matkustaa veloituksetta. Mutta mielestäni tässä kuitenkin on jokin epäkohta.

Tuolla samalla pienellä pojalla rattaissaan siinä bussissa oli kädessään puolen litran coca-cola pullo ja suussaan tutti. Äitinsä istui pojan edessä penkillä puhuen samanaikaisesti taukoamatta puhelimeen. Siinä puhuessaan puhelimeen tämä nainen samalla söi suklaalevyä kuin leipää. Poikansa huomasi äitinsä herkuttelevan siinä vieressä ja alkoi toki vaatia osaansa. Näin ollen tuo samainen nainen se vain puhui puhelimessa, poika huusi, äiti antoi pojalle suklaata, jotta tämä olisi hiljaa. Poika söi suklaata tyytyväisenä pitäen tuttia kädessään. Syötyään vaati taas kovaäänisesti lisää, jota toki saikin puhelimessa puhuvalta äidiltään. Lopulta suklaa joko loppui tai nainen pisti levyn pois sekä lopetti puhelunsa. Poika vaati lisää suklaata. Koska ei sitä enää saanut, alkoi itkeä ja kitistä niin, että koko bussi raikui. Äitinsä totesi pojan olevan nyt vain niin väsynyt, että olisi aika ehkä nukkua hetki. Äiti pisti tutin pojan suuhun ja kaivoi käsilaukustaan harson, jonka asetti pojan poskea vasten ja poika alkoi pitää itse harsoa kädellään kiinni nuokkuen samalla oikeasti väsyneen näköisenä. Ei se voinut olla todellakaan 5-vuotias. Toivottavasti ei. Eihän? Yli 2-vuotias kuitenkin sillä hyvin selkeää suomenkieltä poika puhui ja oli oikeasti jo ison kokoinen. Katselin tuota yhdistelmää todella mykistyneenä.

Niin, meillä ei enää syödä herkkuja lasten nähden. Lapsemme eivät syö vielä karkkia. Coca Colasta puhumattakaan! Tai, Vee on kyllä kerran elämässään maistanut lakupalasen, muttemme tehneet asiasta suurtakaan numeroa. Mielestäni karamellien aika voi kuitenkin vielä odottaa. Suklaavanukkaan söimme eilen pojan kanssa puoleksi ja sekin tuntui melko radikaalilta.

Meillä ei myöskään ole enää tarvetta tutille. Kyllähän Vee toki tutin ottaa, jos sen hänelle antaa. Ottaa hän kaiken muunkin annetun hyvillä mielin yleensä vastaan. Tutti on kuitenkin yhä olmassa ja käytössäkin. Päivät se on korissa säilössä, jonne sen yhdessä laitamme odottamaan seuraavia unia. Nukkumaan mennessä kaivamme sekä tutin että lampaan esille. On toki öitä ja päiviä, jolloin poikanen on nukahtanut ilman tarvetta tutille, mutta toistaiseksi sitä ei ole kokonaan poiskaan heitetty. Kuitenkin juuri nyt tällähetkellä kun nuo poskihampaat tuntuvat tekevän tuloaan niin että ikenet poskissa todella hurjan näköiset ja lämpöä nostattaa sekä öitäkin levottomiksi tehnyt, niin nyt on ehkä hyvä pysyä vanhassa totutussa tuttitavassa. Kuitenkin tavoite olisi, jos kesällä viimistään saataisiin tuo tapa pois ja pelkkä lammas riittäisi unikaveriksi.

Se, että itse katselen sekavin tuntein mm. edellä kuvattuja havaintojani ympäristöstä mietin, miten oma(t) lapseni näkevät kyseisenlaiset tilanteet. Oppivatko he kenties moisista jotain? Saavatko he vaikutteita? Mitä he moisesta ajattelevat? Mihin kaikkeen ja kuinka suurilta osin ympäristö ihan oikeasti lapseen vaikuttaa? Paha sanoa... vaikka, en minä toki itsekään mikään täydellinen ole. Kuitenkin minä olen juuri oikea ja varmastikin paras äiti juuri omille lapsilleni.