Päivät menee hulinalla. Mitään en ennätä. En edes suihkussa käymään... Tässä jotaikin viimeisen kuluneen viikon sisältä. Ne pahimmat palat... oksennettuna.

eräs päivä

Mies lähti aamuvarhain töihin. Itse jäin kotiin. Heti aamusta ne samat tutuksi käyneet rutiinit. Puuron keiton aikaan molemmat lapset vaativat huomion, josta seurasi loputtomalta tuntuva huuto, mikä lakkasi siihen, kun samanaikaisesti toinen saa viimein puuroa naamaansa ja toinen tissin suuhunsa. Aamun havainto: tyttö on kasvanut. En pysty enää kävelemään lapsi yhden käsivarren varassa niin, että samalla imettäisin. Ylipäätään tuollainen lennossa imettäminen on jo hyvin haastavaa. Tyttö myös liikkuu jo hieman. Enää en uskalla laskea tuota noin vain keittiön pöydän päälle ihmettelemään, kun itse hoidan veikan aamutouhut. Pakko alkaa pikkuhiljaa harkita sitteriä tai jotain muuta vauvan dumppauspaikkaa. Kantoliinakaan ei ihan joka hetkeä pelasta.

Puoliltapäivin tuli pari kaveria kylään, sitten pari lisää. Emännöintiä ja seurustelua. Tyttö kiemurtelee ja valittaa. Mitäs menin nostamaan jo D-tippojen määrää kahdesta kolmeen. Hirmuinen raivo perheemme pienimmällä naisella. Luonnetta toki on. Haastavaa on samanaikaisesti hoitaa sosiaalista seurustelupuolta, pojan tarpeita ja tytön kipua. Onneksi kummitätinsä oli paikalla, jotta sain mahdollisuuden pistää edes poikaa päiväunille. Liian lyhkäsiksi sellaisiksi. Kulmahampaita ja pari muutakin puskee läpi. Sylin kaipuu. Oma riittämättömyydentunne loputon. Olen loppu.

Viimein mies tulee töistä. Havaitsee tytön kummitädin keittiössä. Ajattelee ilmeisesti, jotta jos tupa on ollut täynnä naisenergiaa, on niitä auttavia käsiäkin ollut ja oma päiväni varmastikin sujunut kuin tanssi. Mutta kun ne auttavat kädet ei poista mahakipuja tai pistä hampaita kokonaan lopullisesti läpi.

Mies kertoo vilpittömästi, kuinka on saanut töissä koko päivän vain olla ja ihmetellä. Ei mitään kummoista. Pikemminkin ihanan rauhallista, mutta heti kun kotiinsa pääsi, havaitsi hän täydellisen kaaoksen. Mies rojahtaa sohvalle ja ottaa kaukosäätimen käteensä. Pyydän häntä osallistumaan tähän kaaokseen. Vastaus: "Mä huokasen nyt hetken, ku väsyttää niin kovin ja sit tarvii noi koiratki lenkittää... ja niitä koulutehtäviäkin ois.. blaa blaa blaa..".

Tällaisessa tilanteessa hermostun. Repeän ja ratkean. Ääntäni korottaen kysyn: "Voiko kukaan kuvitella, että minuakin voisi ehkä vähän väsyttää? Huokaseminen vois olla ihan siistiä, mutta mihin minä täältä kotoani menen huokailemaan? Ehkä minullakin on tarpeita, mutta joo... mitäpä niistä".

Vasta räjähtäessäni tai itkiessäni mies reagoi. Hoksaa, että ehkä minäkin olen tehnyt pitkän päivän. Jos hoksaa. Mutta, miksi aina pitää odottaa siihen räjähdykseen saakka? Vaikka, toki aina on parempi räjähtää, kuin puhaltaa sisäänsä. Mies lupaa katsoa lapsia, että pääsen suihkuun. Väännän hanan täysille. Vastan suljettuani hanan kuulen tytön huutavan leipää...

 

eräs toinen päivä

Aamulla aikainen herätys. Aika päiviä sitten sovittu meno, jossa oltava ajoissa. Miehellä vapaapäivä. Huomaan inhoavani aikatauluja. Sitä, että lapsen/lasten kanssa olisi oltava sovitusti paikassa X aikaan Y. Skippaan suihkun. Vastahan toissailtana kävin. Meikkaan pikaisesti. Edellisiltana katsotut vaatteet valmiiksi. Leipä suuhun ja vitamiinit. Mies nukkuu. Tyttö nukkuu. Pitäisi pukea lapsi. Hätäisesti mietin, mitä kaikkea olisi syytä muistaa ja huomioida. Stressaan kai suotta, en tiedä. Mieheltä en apua pyydä. Miksi herättämään toista, joka tekee pitkää päivää ja on aina väsynyt. Tyttö vaatteissa. Havahtuu hereille ja ilmeisesti pelko nälkäkuolemaa kohtaan iskee. Ruokin lapsen. Kaveri Tampereelta soittaa. Bussi rikki, saattaa myöhästyä. Pyynnöstä katson seuraavan junan Tampereelta Pasilaan. Kerron, ettei voi olla maailmanloppu jos myöhästyy. Mies avaa silmänsä ja ihmettelee, miksi on hereillä. Pohtii nukkuvansa vielä tovin. Kysyn, milloin meinaa sen CV:n väsätä? Illalla kuulemma ois aikaa moiselle. Tuskastun. Alistuneena totean, että kai minä sitten itsekseni molemmat lapset illalla hoidan, tämän, mahdollisesti hyvinkin rankan päivän päätteeksi. Marttyyri minä. Paha minä. Mies tiuskaisee ja nousee ylös. Otan auton avaimet ja lähden tyttö kantoliinassa puoltuntia ennen kuin tarttis. Rapsuttelen autosta ylimääräset jäät ja lumet. Matkalla jupisen itsekseni: olis nyt perkele edes halannut tai toivottanut jaksamista tai edes voimia. Ilmeisesti tuota pahempaa puoliskoa ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei kiinnosta kohta minuakaan. Ajatukset suuntaa omaan kotiin Savoon. Mieleni tekee jo muuttomatkaa.

Auto parkkiin tytön kummitädin pihaan. Rappuset reippaasti. Toiveissa saada aamukahvin, kun kerran hyvissä ajoin liikkeellä. Soitan kelloa. Hiljaisuus rappukäytävässä. Ehkä son vessassa tai jotain. Odotan. Katson kelloa. Soitan uudelleen. Ei mitään, ei yhtään mitään. Kaveri Tampereelta soittaa ja kertoo ehtineen kuitenkin just ja just. Mutta että kuitenkin pääteaseman kautta tultava, joten myöhässä mahdollisesti. Soitan asuntoon, jonka oven takana olen. Kuulen puhelimen äänen. Ei vastausta. Soitan uudelleen. Viimein, pitkän odotuksen päätteeksi uninen vastaus. Voi hel-vet-ti... Nyt alkaa olla jo kiirus. Matka jatkuu ja sen varrelta energiajuomaa.

Sen piti olla kaksipäiväinen sessio, mutta ei niin ei. Yhteen päivään supistettu koko paska yli kymmenen vuoden takaa. Suljetut ovet estivät tytön kummitätiä seinien sisäpuolelle. Tyttö itse pääsi yleisöksi. Ainoaksi sellaiseksi. Ensimmäiset kaksi tuntia sain puhua, puhua ja puhua... Sitä samaa mitä aiemminkin. Neljän tunnin unilla ja kaikenmaailman muistelemisella saa pään kipeäksi. Ajattelin pehmoista lämmintä sänkyä, jota kaipasin. Tyttö nukkui kantoliinassa rintaani vasten.  Ruokaili välillä ja taas nukkui. Sai erityiskehuja hienosta käytöksestä. Iltapäivällä viimein kotiin vanhat päiväkirjani mukanani. Olo oli kuin olisi koulun kevätjuhlista palannut. Takki tyhjänä. Nyt tämä koko juttu on minun osaltani tässä.

Väsyneenä avaan kotioven. Tai sen paikan oven, jota kai kodiksi vielä on kutsuttava. Mies ja poika palanneet mummolasta. Mies puhuu puhelimessa. Keittiöstä tuoksahtaa kakka. Lasken kassini. Otan tytön kantoliinasta (jota en edes päältäni riisu) ja poika kainalossa kylppäriin. Huokaisen matkalla. Mietin, miksi edes palasin sitä suorinta tietä kotiin...? Pesen pojan pyllyn. Mies lopettaa puhelun. Toteaa minun näyttävän, jotta olisin halauksen tarpeessa. Mielessäni mietin, miksei hän tuota tarvetta aamulla nähnyt. Kertoo lähtevän pojan ja tämän kummisedän kanssa retkelle. Kysyy mukaan. Menen mauuhuoneeseen nukkumaan pääkipuani pois.

 

Eräs kolmas päivä

Tyttö herättää viideltä vaatimaan tissiä. Ruokin lapseni, joka kokee viimein kuudelta olevansa tyydytetty ja nukahtaa uudelleen. Itsekin taidan. Poika herättää seitsemältä leikkeihinsä. Touhuan hiljaisia leikkejä tunnin, jonka jälkeen jätetään mies ja tyttö nukkumaan lastenhuoneen patjalle. Mieskin siihen yöksi uskatanut. Poika nukkuu parhaiten kokonaisen yön, kun sen vieressä nukkuu. Välttääkseni monen monia herätyksiä ja ylösnousemuksia saman yön aikaan, ratkaisuni on nukkua pojan vieressä tyttö toisellapuolellani. Tuo nukkumisjärjestely toimikoon, kunnes ne pahimmat mahavaivat tytöllä menisivät ja oppisi nukahtamaan ajoissa. Pääni venyy muutenkin äärirajoilla.

Pojan aamutouhut rutiinilla. Leikitään hetki. Poikasen lounasaika lähestyy ja viimein mies tytön herättämänä nousee ylös. Kiittelee kovasti unistaan. Tiedossa kuulemma erityisen rankka työpäivä. Pyynnöstä vaihtaa tytön vaipan samalla kun itse pistän pojalle ruokaa lautaselle. Poika syököön sormillansa (toki lusikankin kaveriksi annan), jotta saan itsekin syödäkseni. Poika päiväunille. Mies seurustelee tytön kanssa. Nukahti pian, väsynyt pieni... Mies näyttää puhelintaan ja kysyy, oliko numero josta puhelu tullut, äitini? Kerron, etten muista numeroita ulkoa, jos mitään. Muistan unohtaneeni eilen äidilleni, etei tarvetta lapsenhoidolle tänään olekaan. Mies tuumaa, jotta "Hyvä, että saat tänne äitisi kaveriksesi!". Voi äiti...

Veljen vaimokin soitti. Olin täysin unohtanut, että puhe oli ollut kyläilystä. Pitäisi kirjoittaa kaikki ylös. Pahoittelen, etten muistanut, mutta jotta joo... kyllä mä tuun. Tai siis me tullaan. Samalla oven avauksella, kun äitini lähtee, jotta saan apua kahden pukemiseen. Juostaan junaan ja siitä ulos. Sisustan veljeni ja tämän vaimonsa asunnon täysin uuteen uskoon siirtämällä kaiken ihanankaappien ja hyllyjen ylimmille hyllyille. Poikanen on nopea liikkeissään. Nopeampi kuin edelliskerralla kyläillessämme. Mitään ei kuitenkaan särkynyt. Kotimatkalla ostan itselleni alennusmyynnistä uudet hanskat eurolla. Puen lapseni asianmukaisesti, mutta unohdan itseni.

Kotiin päästyä tyttö herää nälkäänsä. Johan tuo nukkuikin sen neljä tuntia. Mennään lastenhuoneeseen, jonka oven suljen. Siellä voi rauhassa ruokkia tytön ilman, että tarvitsee puuttua pojan touhuihin. Ennätän leikkiä pojankin kanssa. Vaihdan vaippoja molemmilta. Pojalle iltapuuroa. Kaheksalta lapset petiin. Vielä yheksältä miehen kotiutuessa molemat lapset huutaa. Kahden samanaikainen nukuttaminen on oma haasteensa. Mies jatkaa pojan kanssa kahden siitä, ihin jäin. Viidessä minutissa on poikanen jo unten mailla. Tyttö aloittaa vatsavaivat. Rauhoittuu viimein yhdeltä ja itsekin pääsen uneen.