Se mitään nukahtanut silloin 23.33. Puoliltaöin taas hereille. Loppuyöstä ei kuitenkaan kurkku suorana enää huutanut. Väänteli vain vatsaansa ja kitisi. Sillai, että sentään perheemme miehet saivat nukkua rauhassa. Itse kannoin tyttöä sylissäni ympäri tupakeittiön lattiaa vielä hieman ennen kahta lauaen hiirestä, joka mittaa isolta tuntuvaa maailmaa männynneulasella. Nukahti kuitenkin lopulta ja heräsikin seuraavan kerran vasta 6.45. Samaan aikaan kuin veljensä. Jotenkin kummasti sain nuo vielä uudestaan unille ja itsellenikin lepoa tunti lisää.

Isäni soitti eilispäivänä. Halusi tietää, kuinka lapsensa jaksavat. Kerroin, jotta vaihtelevasti. Välillä saattaa olla hieman haastavaa. Sellaista se elämä kuulema on, sanoi hän. Kertoi myös seuraavaksi yöksi tulevan kovan pakkasen. Muistin asian tänäaamuna, kun mies kertoi mittarin näyttävän kahtakymppiä miinuksella. Ulos ei tee mieli, vaikka aurinko paistaa.

Asia, josta olen miehelleni väistämättä kateellinen on Elämä Ilman Lapsia. Vaikka se meinaakin koulu/työelämää, on se kuitenkin hetkittäistä irtautumista kodista ja perheestä. Hänellä on ihmisiä, jotka ovat hänen ihmisään ja asioita, joihin voi keskittyä rauhassa ilman lasten kitinää. Vaikka ei sekään ole hyvä, että ne hetket pahimmillaan ovat 17 tunnin mittaisia. Paljosta voi noina hetkinä myös paitsi jäädä ja asioita voisi olla kiva jakaa. Muistikuvaa ei ole siitä, milloin olisi ollut edelisen kerran oikea kahdenkeskinen hetki. Aikaa siitä varmastikin on.

Eilen havahduin haaveilevani lasten laittamisesta päiväkotiin. Ei toki vielä, mutta viimistään vuodenvaihteessa taitaa tulla pakkotilanne. Vanhempainrahakausi päättyy elokuussa, jonka jälkeen tuloni tipahtavat muutamaan sataseen kuussa. Onhan Veekin sitten kuitenkin jo kaksi. Mutta jotenkin ajatus siitä, että lapset haetaan tarhasta kotiin vasta iltapäivällä ja kuitenkin ilta kahdeksalta yöunille... Onko se lapsenarvoista elämää sellainen? En tiedä.

Muutaman viikon päästä pakkaan itseni ja lapset kohti pohjoista. Synnyinseuduilleni. Viikoksi - kahdeksi tai kenties jopa kolmeksi lomailemaan. Tulee tarpeeseen. Tuona aikana voisi mies opinnäytetyönsä saada edes jollekin mallille, jotta sitten keväällä voisi aikaa ehkä perheellekin olla. Toivon, että omille lapsilleni kehittyisi samankaltainen suhde omiin kummeihinsa kuin itselleni muodostunut siihen ainoaan. Tärkeintä on, että on aikuisia, jotka kuuntelevat ja ovat tavalla tai toisella elämässä läsnä.

Mies jutteli kolme päivää sitten äitinsä kanssa. Kertoi kaappaavansa Veen tässä päivänä jonain luokseen. Jos meille sopii? Joo, miksei. Toissapäivänä tekstiviestillä kyselin, milloin mahtaisi hänelle sopia. Ei vastausta. Noh, kiirekös tuolla...