Päivät ei paljoa vaihtele. Alan tuntea itseni vanhukseksi, jonka elämän tehtävä on keskittyä omaan kroppaansa ja siihen, minä päivänä jalka nousee ja minä ei. Vaivalloista. Ajoittain, muttei aina ja kokoajan.

On öitä jolloin nukun hyvin. Yhteen putkeen käymättä vessassa. Harvinaisia sellaiset ovat, mutta niitä kuitenkin on. Sellaista en muista alkuvuoden odottavilta päiviltä. Sitten on öitä, jolloin pieni sisälläni tuntuu aivan liian isolle. Jolloin se liikkuu enemmän kuin toivoisi ja tuntuu, kuin puskisi oikeasti jostain läpi. Mutta, eihän se virtsarakosta voi ulos syntyä?! Vaikka siellä kuinka pistelisi. Viimeyö oli taas levoton yö.

Tämä joulukuu ei tunnu joulukuulta. Ulkona räntää. Sisällä kynttilöitä. Jotain edes.
Katseltiin eilen vanhoja valokuvia. Eikä edes niin vanhojakaan. Valtaosa oli otettu kotona. Siellä Savossa. Iski koti-ikävä. Joskus kuvittelin, että ihmiset tekevät kodin ja siellä, missä ihmiset ovat, siellä on myös se koti. Nyt en ole enää niin varma. Kissat kiintyy paikkoihin. Niin taidan minäkin.

Mutta, kun se vain on niin paljon kotoisempaa asioida kaupoissa, jonka myyjät oikeasti tunnet edes jollain tasolla. Käyttää terveydenhuollon palveluita, joissa ei tarvitse joka kerta selitellä kuka olet ja mitä kaikkea siellä taustalla olikaan. Isossa kaupungissa ihmiset unohtuu tai sitten niistä tulee jotain muuta, jotain mitä en osaa selittää. Julkista omaisuutta kenties? Ei, ei se sitä ole...
Maanantaina sai kyllä koko terveyskeskus kuulla hoitajan toimesta, kuinka ulkopaikkakuntalaisia ei hoideta, mutta asioita hieman selvitellessä kaikille kyllä selvisi, jotta jos opiskelet niitä rikosseuraamusjuttuja ja vaikka kuinka asuisitkin siellä Savossa niin kyllä se oikeus terveydenhuoltoon sitten onkin. Mikä ihmeen vaitiolovelvollisuus saatika edes toisen kunnioittaminen? Ne taisi siltä hoitajalta unohtua sinne koulun penkille, kun suurella äänellä selvitteli mieheni henkilötietoja, asuinpaikkaa, opiskelupaikkaa, nykyistä osoitetta jne....

Käytiin viikonloppuna retkellä naistenklinikalla. Jos ei muuten, niin varmuuden vuoksi. Tällä kertaa en suostunut Tammisaareen saakka, vaikka mies olisi ollut valmis sinnekin suuntaamaan. Edes tuomiokirkon portaissa askeltaminen ei saanut synnytystä käynnistymään, vaikka tasaisen säännöllisesti supistelikin taas tunti tolkulla viiden minutin välein. Niin, että erotti, muttei riittävän kipeästi.
Siihen isoon sairaalaan päästyämme aulassa mies totesi: "Tämä ei oo meiän paikka! Mennäänkö pois?" En suostunut. Totesin vain, ettei tässä nyt tänään ketään tai mitään synnytellä, mutta jos täältä nyt edes mielenrauhaa hakisi. Sisimmässäni olisin kyllä ollut valmis jo luovuttamaan ja unohtamaan sairaalatoiveeni. Yllätyksekseni mies kätilölle selvitteli, jotta ei me tänne jäädä ellei tilanne akuutisti todella sitä vaatisi. Että synnytyssairaalamme olisi kyllä jossain ihan muualla... Yllätyin positiivisesti reaktiostaan ja ymmärsin viimein, mihin niitä miehiä synnytyksessä tarvitaan. Etenkin silloin kun nainen ei enää jaksa ja olisi valmis luovuttamaan.
Sydänäänet ok, eikä ollut lapsivettä se. Ihmetteli tuo kätilökin kyllä niin tasaisen säännöllistä selkeästi erottuvaa supistelua ja pakkasi kipulääkkeet yötä vasten mukaamme kotiin. Sairaalaan en yöksi halunnut jäädä. Ei se meiän paikka ollut.

Heti maanantaina neuvola. Asiat niin kuin pitääkin. Jos nyt ei lasketa sitä, että lapsi on yhä siellä sisällä, vaikka se aika oli ja meni... mutta, eipä kai tuolla kohdussa liiemmin kalentereita vilkuilla ja mietitä, milloin pitäisi mihinkinpäin suunnata. Itse kyllä katselen kalenteria senkin edestä. Nyt en enää tiedä, onko mikään päivä hyvä synnyttää mitään. Sunnuntaille olisi aika varattu yliaikaiskontrolliin. Sinne Tammisaareen siis. Asennoidun siihen, jotta käynnistetään tuolloin pieni ulos. Tässä tapauksessa tietenkin nyt, kun aika on jo varattu, päättää tuo kuitenkin syntyä sitten ihan ite. Katsotaan... Viikonloppu olisi kyllä ihanteellista aikaa, mutta en minä siltikään itsenäisyyspäivälle itse toivoisi. En olisi toivonut viimevuonnakaan. Tuolloin kun kaupat on kiinni ja on hiljaista ja jotenkin ankeaa. Vaikka saisihan siinä kuitenkin edes oman liputuksen.
Kehitelty varasuunnitelmaa nyt sunnuntaille saakka joka päivälle siltä varalta jos... kun tartteis tuo Vee saada hoidettua tavalla tai toisella.

Räntä muuttui lumeksi. Jos suuntaisi syömään jonnekin itsensä täyteen. Ennen kuin Vee palaa isoäitinsä luota...