Tänään se sitten olis. Se muka maaginen laskettuaika. En ois kyllä ihan heti uskonut, että tähän asti päästään, mutta kun nyt kerran vielä yhessä koossa ollaan, ni ollaan sitte huolella ja kärvistellään. EVVK. Tää raskaus tulee jo korvista ulos... Ihan kuin tämä olisi tapahtunut mulle joskus ennenkin. Sillon sen olisi pitänyt syntyä 28.12.07, mutta pahus ku käynnistettiin lopulta pari viikkoa yli lasketun ja väkisin maailmaan revittiin. Ihan samanlaista toistoa en kyllä kaipaisi... mutta tätä menoa huomenna on jo joulukuu, eikä mitään ole tapahtunut.

Niin, että miksikö tässä nyt sitten ei synny lasta eikä paskaa...?!!! Mun kroppa on kyllä ihan valmis. Aivan varmasti. Tyyppi on ollu jo viikko tolkulla (tai pari kuukautta ainakin) niin alhaalla kuin vain voi. Enää puuttuis se ponnistaminen ulos ja joo, tarvii saada paikat sen kymmenen senttiä auki sitä ennen (tai, ei kyllä hajuakaan, monestako sentistä enää kiinni...). Mutta, ilmeisesti tuo lapsi ei vain ole valmis tähän maailmaan.
Noh, eipä tullut skorpparia tuosta mukelosta. Yritetään nyt edes fiilistellä sillä, että perheessäni on kohta kaksi jousimiestä. En tiedä, vähentääkö tuo ajatus yhtään tulevaisuuden harmaita hiuksia vai ei.

Koko viikonlopun supisteli enemmän tai vähemmän. Eipä kuitenkaan riittävästi. Ei ne kivut mihinkään Panadolilla kadonnu, mutta eipä voimistunukkaan ja minähän en enää yhtään turhaa sairaalareissua tee. Yöt on niin levottomia kuin ikinä saattaa. Poikanen on kyllä allkanut nukkumaan edes suunnilleen yönsä, mutta yritäppä ite nukkua kun et löydä sopivaa asentoa, nivusia vihloo, joku puskee päällään tuonne alas niin lujaa kuin voi ja samalla venyttää itteään potkimalla koipiaan tuonne kylkiluitten seutuville ja ohikin... eikö se piru osaa oikeasti pysyä semmosessa nätissä pienessä sikiöasennossa?!!

Viikko ei alkanut sen paremmin. Maanantaiaamuna sain kuulla miehen aamukiukkua siitä, kuinka nykyään ei enää ikinä saa nukkua (olihan se poikanen kuitenkin nukkunut jopa kuusi tuntia yhteen putkeen!) ja hänellä menee hermot tähän kaikkeen... Tämä kiukku kuului siis viisi minuttia ennen herran omaa herätystä, 7.55 mikä mielestäni oli melko asiatonta, mutta jätinpä tuon kuitenkin uniaan jatkamaan ja aloitin aamun pojan kanssa puuron keitolla ja äidilleni viestittämällä, jotta tulen nyt joksikin aikaa luokseen.

Miehelle ilmoitin, että lähden Espooseen, jotta tässä huushollissa edes joku voisi joskus levätä. Tuommosta kiukkua kun en jaksa katsella tai kuunnella jos omat uneni sujuu parin tunnin pätkissä jos sitäkään ja valvon sitten senkin edestä. Mies huolestuneena kyselemään, että "Entäs jos sä synnytät?". Niin, eikös se ole tavoite, ennemmin tai myöhemmin. Etenkin jos laskettuaika olisi heti huomenna. Kyllä mä hädän hetkellä osaan taksin tilata ja lähimpään mahdolliseen sairaalaan suunnata, eikä tarvii lähtiessä arpoa pojalle hoitopaikkaa, kun tuon pienen voi jättää sinne, mistä ikinä lähdenkin.

Itse en edes liiaksi asti valittele väsymystäni. Se mitään hyödytä. On vain mentävä tilanteen vaatimalla tavalla. Hyvällä tuurilla, jos tuon pikkukakkosen kanssa imetys vaikka sujuisikin saan seuraavat kokonaiset yöunet ehkä joskus juhannuksena jos silloinkaan. Paskemmalla tuurilla pikku Veen oppiessa kävelemään saattaa tuon poikasen yöhulinoinnit uusiutua ja samaan syssyyn sitten päälle vielä mahdolliset kakkosen koliikit. Maalaan seinälle ne kaikki mahdolliset kauhukuvat, jotta niitä ehkä voisi pyyhkiä poiskin. Tässä on semmonen fiilis, että perheessämme olisi kohta kaksoset, jotka vain sattuivat syntymään aika reilusti eri aikaan, mutta silti niin lähellä toisiaan.

Monesti herään miettimään, kuinka riitän kahdelle pienelle? Miten tuen isomman kehitystä niin, että hän saa olla vielä melko vauva, mutta silti voisi kehittyä ikätasonsa mukaisesti? Miten vältän, ettei kumpikaan pienistä jää toisen jalkoihin? Tuntuu, että olen melko yksin ajatuksineni. Jos käytäntö osoittautuu yhtä yksinäiseksi, palaan Savoon niin pian kuin uskallan, ennemmin kuin voisi ajatella... Päässä soi vain: "Mun koti ei oo täällä...".

Lauseita, joita on tullut kuultua, mutta jotka olisi voinut jättää kuulematta:

Ai ku ihanaa, ku teille tulee niin pieni ikäero. Ne on sit vähä niinku kaksoset ja niist tulee varmastikin toisilleen korvaamattomat ja saavat toisistaan parhaat mahdolliset leikkikaverit!
- Niin niin... mikäköhän perusolettamus on, että sisarukset ylipäätään muodostuvat keskenään parhaiksi kavereiksi? Entäs jos ne vain tappelee ja tappelee eivätkä siedä toisiaan tai tempperamentit muuten täysin eri taajuuksilla...

Vitsi, ne syntyy väkisinkin samana vuonna! Nehän menee sitten samalle luokallekin! Vau...
-Niin... en tosiaankaan ole tässä raskaudessani (kuten edellisessäkään) osallistunut niihin kaiken maailman seulontoihin. Entäs jos synnytän vammaisen lapsen, jolla ei mahdollisuutta pärjätä tavallisessa peruskouluopetuksessa? Eikä sekään ole itsestään selvyys, että molemmat lapset olisivat silti samana vuonna koulukypsiä? Miten tällaiset asiat voidaan oikeasti ennustaa jo ennen lapsen syntymää tai toisen ollessa vauvaikäinen? Vaikka, voishan se ollakin kätevää, ettei tartteis juosta molempien vanhempainilloissa erikseen, mutta kuinka monesti ne kaksi voivat löytyä samaan aikaan tai erikseen rehtorin kansliasta...? Ei sitäkään voi ennustaa...

Siis mä en ymmärrä, miten sä tuut pärjäämään kahen niin pienen kanssa? Ette te mitenkään voi pärjätä!!!
- Juu... voi varmastikin olla hiukka haastavaa. Etenkin tuo tuleva vuosi, jota välillä itsekin pelonsekaisesti mietin. Mutta, itsepä sen mahdollisimman pienen ikäeron halusin ja sitä saa mitä tilaa. Homman kanssa on vain elettävä ja järjestettävä puitteet edes jonkinmoisiksi. Tai edes luotava semmoset rutiinit, että oma pää pysyisi edes jotenkin kasassa. Jos tässä ei pärjätä, niin sittenhän se meinaisi, ettei kykenisi huolehtimaan omista lapsistaan, joka taas johtaisi lastensuojelullisiin toimenpiteisiin, enkä ole koskaan ennen tiennyt liian pienen ikäeron olevan mikään kriteeri mahdolliselle huostaanotolle.
Niin, ja kyllä itseasiassa hyvinkin uskon pärjääväni ainakin siihen pisteeseen asti, kunnes pikkukakkonen alkaa liikkua enemmän. Sitten nousee vaativuustaso asteen tai pari.

Mitä, vieläks sä oot siinä? Eiks sun pitäny jo aikoja sitte synnyttää? Miksei se jo synny??
-Joo, kyllä minä olen täysin valmis. Itseasiassa hyvin kypsä koko touhuun. Voisin lahjoittaa jo jollekulle muulle nämä liitoskivut, närästykset, supistukset, selkäsäryt, vatsanvääntämiset, unettomat yöt, hormonien heittelyt, raivarit ja itkut... Mutta, tää homma ei nyt todellakaan ole enää musta itsestäni kiinni, vaikka tuo pirulainen sisälläni onkin ja hyvin tiukasti muuten onkin kiinnittynyt tuonne alas just sinne lähtökuoppiinsa, että kävellessäki tuntuu.

Syntyy, kun joutaa...